Tämän kynttilänpäivän evankeliumissa Messiaan tunnistava Simeon-vanhus esittää kiitosvirren, joka on kuulunut luostarielämään satojen vuosien ajan. Vuosisatojen ajan ovat munkit ympäri maailman – niin idän kuin lännen kirkoissa – kiittäneet kuluneesta päivästä Simeonin sanoin. Se on valtava historiallinen merkitys sellaiselle ihmiselle, josta emme tiedä kuin yhden Uuden testamentin tapahtuman verran.
Kyse on siis luostarien kiitosvirrestä, iltarukouksesta. Mutta mitä luostarit ja niiden elämä oikein on?
Tuhannen vuoden ajan luostarit toimittivat Euroopassa ja Lähi-Idässä kaikki yliopistojen, arkistojen ja museoiden tehtävät. Ne säilyttivät sivistyksen ja antoivat sen eteenpäin uusille sukupolville. Niissä kopioitiin kirjoja ja opiskeltiin muinaiskieliä, edistettiin filosofiaa ja loogista ajattelua. Jos joku halusi jotakin oppia, oli tultava luostariin.
Vaikka luostareissa oli tietoa ja älyn voimaa, oli luostari nykyiseen tietojärjestelmään verrattuna konservatiivinen ja varovainen. Innovaatioita ei etsitty vaan pikemminkin pelättiin. Omaa erinomaisuutta ei korostettu.
Luostarin säännönmukaisessa elämässä ja suljetussa taloudessa, toteutui yhtä aikaa sekä hiljaisuus ja keskittyminen että taloudellinen omavaraisuus. Tähän liittyi tietoisuus elämän lähteistä ja sitä säilyttävistä voimista. Useimmat luostarit vaativat asukkailtaan sitoutumista köyhään ja vaatimattomaan elämään. Ruoka tuotettiin itse.
Voisi ajatella, että luostari ei ole nykyaikainen paikka. Minä väitän toisin. Väitän, että luostarit ovat ihmiskunnan menneisyys, mutta myös tulevaisuus. Väitän, että tarvitsemme luostariviisautta enemmän kuin koskaan.
Maailmassa, joka on tukehtumaisillaan hiilidioksidiin, raskasmetalleihin ja myrkkyihin, tarvitsemme ajatusta, että maailman keskipiste ei ole talous ja kasvu, vaan sivistyksen, kulttuurin ja luonnon säilyttäminen. Maailmassa, jossa yksien hyvinvointi perustuu toisten pahoinvointin ja yhden alueen kukoistus toisten alueiden riipimiseen puhtaaksi resursseista, tarvitsemme luostaripuutarhaa, jota viljelevät asukkaat itse ja joka tuottaa heille kaiken, mitä he tarvitsevat.
Kristinuskossa on kysymys kääntymyksestä. Joskus puhutaan uskoontulemisesta, mutta sanoisin asian hieman toisin. Kristinuskossa on kysymys siitä, että käännymme pois omasta itsestä. Samalla käännymme kohti sitä, mitä kutsutaan Jumalaksi, elämän todellista merkitystä ja arvoa kohti. Avaamme silmämme ja näemme, että omat huolemme eivät olekaan maailman keskipiste, vaan että huolten ja vaivojenkin keskellä olemme osa elämän ihmettä ja käsittämätöntä, kaikkialle ulottuvaa armoa, joka ei lainkaan riipu omasta tilanteestamme tai tunteistamme.
Armo, ihme, rakkaus, Jumala, mitä sanaa sitten käytätkään tästä asiasta, tiedät kyllä, se kuuluu kaikille. Se kuuluu sairaille ja köyhille ja masentuneille. Se kuuluu vähälahjaisille, tai niille joita kutsutaan rumiksi. Niille, jotka ovat leikkausjonossa, yömajassa, sota-alueella. Niille, joita vainotaan ihonvärinsä, uskonnon tai ajatusten tähden. Niille, jotka kuolevat tänään, tai syntyvät. Kaikille tässä kirkkosalissa tänään. Kaikille, jotka kuulevat nämä sanat netin kautta.
Kaikille teille kuuluu armo, rakkaus. Kaikkien teidän elämänne on ihmeellinen ihme. Sen läpäisee kiitollisuus, silloinkin kun emme sitä näe ja olemme liian heikkoja tai katkeria kiittämään.
Kun ymmärrämme tämän, emme tarvitse muuta. Tarvitsemme vain ihmeen, elämää ylläpitävän käsittämättömän rakkauden. Tarvitsemme vain Jumalan. Ja kaikkien huolten, vaivojen, sairauksien, pettymysten ja tuskien keskellä meillä on se jo.
Maailmassa kysellään ja mitataan koko ajan, kenellä on jotakin toista enemmän – rahaa, rakkautta, uraa, suosiota, äänestäjiä, liikevaihtoa, someseuraajia, klikkauksia, palkintoja kauneuskilpailussa, kovempi marathon-aika ja isommat lihakset. Mutta kaikilla tässä maailmassa on kaikilla jo oleellinen. Kaikilla on armo, käsittämätön rakkaus, joka on antanut meille elämän, ja pyytää meitä avaamaan silmämme sitä kohtaan. Ja koska näin on, emme tarvitsekaan enää niin paljon rahaa, toisten ihmisten suosiota tai uraa. Meidän ei tarvitse saada mitään rahtusen vertaa enempää. Voimme kääntyä maailmaa kohti, toisia kohti, ja löytää tässä kääntymisessä elämämme merkityksen uudelleen.
Kääntymystä me todella tarvitsemme, sillä tämä maailma on hyvin vakavassa tilanteessa.
Elämme talvea, mutta ei ole lunta. Tiedämme, mistä se johtuu. Ihmiskunnan kulutuksesta, rikastumisesta, elintasosta. Se johtuu ahneudesta ja itsekkyydestä, siitä että suomalainen keskituloinen käyttää neljä kertaa enemmän luonnonvaroja kuin olisi mahdollista maapallon kantokyvyn suhteen.
Samaan aikaan yhteiskuntamme täyttää viha. Kun avaat Twitterin, löydät sieltä poliitikkoja, jotka puhuvat vihan kieltä, haaveilevat milloin raiskauksista, milloin raja-aidoista, milloin karkotuksista. Löydät maailman, jossa ihmiset peukuttavat omaa porukkaa, taputtavat, kun toista porukkaa haukutaan oikein osuvasti.
Tämä ei ole kristillistä elämää, kuluttaminen ja viha. Tämä on pakanallista. Tämä on ahneuden evankeliumi, talouskasvu, tai vihan evankeliumi, oman porukan Suomi-evankeliumi. Ja kristinuskon evankeliumi on muuta. Se on koko maailman evankeliumi, kääntymisen, sydänten ja siksi myös lompakkojen ja rajojen avaamisen evankeliumi.
Kristitty nielee vihansa ja ahneutensa, arvostaa toista ihmistä silloinkin kun ei ymmärrä häntä, sillä hän arvostaa Jumalaa ja Jumalan kuvaa jokaisessa elävässä olennossa. Me emme ole maailman keskipiste. Meidän tehtävämme on palvella muita kykyjemme mukaan. Meillä on siihen varaa ja mahdollisuus, koska elämämme riippuu viime kädessä armosta ja rakkaudesta, ja meillä on ne jo.
—-
Katsokaapa, kuka on tämä Simeon, jolla on noin suuri ja pitkäkestoinen jälkimaine, että hänen sanojaan on tuhannen vuoden ajan toistettu. Hän on täydellinen vastakohta lähes kaikelle, mitä nykyisin pidetään arvossa. Hän ei ole uraihminen tai menestyjä. Hän ei ole nuori eikä seksikäs. Hänen elämässään ei ole kiintoisia elämyksiä, eikä se ole viihdyttävä.
Simeon istuu koko elämänsä paikallaan samassa paikassa ja odottaa. Mikä voisi olla typerämpää?
Yhteiskunnassamme vallitsevan retoriikan mukaan aika on hupeneva resurssi, joka tulee käyttää. Nuorena pitäisi kouluttautua, hankkia elämyksiä. Pitäisi perustaa perhe, pitäisi rakastaa. Vanhempana pitäisi, kulunutta fraasia lainaten, “käyttää aikansa oikein”, koska voi kuolla tai sairastua. Pitäisi olla bodypumpissa voimassa hyvin, pitäisi olla joogassa etsimässä itseään. Pitäisi olla töissä edistämässä uraa, maksaa asuntolaina. Pitäisi olla tekemässä hyväntekeväisyystyötä jonkin tärkeän asian puolesta, muuttamassa maailmaa politiikassa tai mielenosoituksessa. Pitäisi olla lasten kanssa tekemässä onnellista perhettä. Pitäisi olla onnellinen, ja sitä pitäisi olla tänään, ei huomenna.
Simeon tekee kaiken väärin. Hänella ei ole tällaisia tavoitteita. Hän on kuin Becketin näytelmästä Huomenna hän tulee, jossa odotetaan Godot’ta, joka ei koskaan tule. Maassamme yhä yleisemmän poliittisen retoriikan mukaan Simeon on vapaamatkustaja. Hän on haittaväestöä, joka aiheuttaa pelkkiä kustannuksia, mutta ei tuota mitään. Tällaista ihmistä vastustavat kaikki.
Mutta toisin kuin Godot, Messias saapuu lopulta. Meiltä jää käsittämättä, mistä Simeon tietää, että Jeesus on Messias, mutta jotenkin hän aavistaa kirkkauden, ja hänen suunsa avautuu kiitokseen. Nämä kiitoksen sanat, jotka kohdistuvat omasta itsestä pois, syntymän, lapsen ja elämän ihmeeseen, kiitollisuuteen, muistetaan kauemmin kuin muistetaan yksikään muinaisen Palestiinan menestyjä ja uraihminen, onnellinen perheellinen, syvällinen ajattelija tai bodypumppaaja. Ne muistetaan tänään, luetaan tässä ja tuhannessa muussa kirkossa tänään.
Näin käy, koska kyseessä on elämä, ihme, jota ei voi ennakoida ja jossa kaikki on armoa. Kyseessä on elämä, joka ei koskaan ole turhaa, silloinkin kun siinä näennäisesti on jotain rahtunen vähemmän kuin toisessa elämässä.
—–
Kynttilänpäivänä puhutaan valosta, joka lisääntyy kevättä kohti mentäessä. Valo kasvaa, lämmittää, ihastuttaa, saa ihmiset hyvällä mielelle. Mutta valo myös polttaa, sytyttää, tuhoaa. Jäljelle jää savuavia raunioita. Vanhan testamentin lukukappaleessa, jonka tänään kuulimme, puhutaan valosta, joka on paitsi kirkas, myös vaarallinen, sokaiseva. Puhutaan Jumalasta, jonka kirkkaus ja totuus häikäisee ja polttaa ja jonka kasvoja ei voi nähdä.
Muinaisajan ihmisille aurinko oli Jumala. Kaikki on auringosta riippuvaista. Ilman sitä olisi planeettamme kylmää kiveä, jossa ei olisi elämää eikä meitä. Mutta aurinkoa ei oikeastaan voi nähdä. Sitä ei voi katsoa sokeutumatta.
Totuus valaisee, mutta polttaa myös tuhkaksi kaikki kuvitelmat. Niistä tärkein on maailman yleisin epäjumala, oma itse. Luulimme olevamme hyviä, fiksuja. Emme olleet. Olemme toimineet väärin, tavoitelleet vääriä asioita. Samaa tietä palavat totuuden tulessa muut epäjumalat, raha ja talouskasvu, tieto ja teknologia, urakehitys ja onnellinen parisuhde, inhimillinen viisaus, mielenrauha.
Luulimme, että teknologia lisää hyvinvointia, mutta se lisäsikin myös pahoinvointia. Luulimme, että sosiaalinen media lisää demokratiaa, mutta se lisäsikin vihaa. Luulimme, että vapaus parantaisi elämää, mutta se lisäsikin yksinäisyyttä, loi kokonaisen myriadin aiemmin tuntemattomia mielenterveysongelmia.
Italialainen filosofi Paul Virilio kirjoittaa, että jokainen ihmiskunnan keksintö ratkaisee jonkin ongelman ja aiheuttaa samalla uuden. Että jokaisessa hienossa ratkaisussa on jo piilossa jokin uusi katastrofi. Että jokaiseen ihmisen itse tekemään taivaaseen liittyy samalla uusi ja odottamaton helvetti.
Kuvitelman, että voisimme hallita elämäämme, polttaa poroksi valo, joka on tullut maailman ja joka on niin kirkas, että emme kestä sitä katsoa. Meidän ei kuulu tuntea tämän valon lähdettä – se on mahdotonta. Meidän ei kuulu spekuloida sillä, millaiset ovat Jumalan kasvot, sillä meidän tehtävämme on elää valossa eikä katsoa kohti valoa silmämme sokeaksi. Silti tässä valossa on elämämme todellinen merkitys enemmän kuin siinä, minkä kykenemme näkemään selvästi ja lopullisesti.
Tehtävämme on kääntyä. Tehtävämme on muuttaa mielemme. Tehtävämme on unohtaa itsemme ja nähdä äkillisessä valossa toiset huoneessa istuvat. Tehtävämme on valon varassa muuttaa itsekäs elämämme toisten palvelemiseksi. Ja siitä seuraavassa itse valitussa köyhyydessä unohtaa maailman rikkaudet ja voittaa elämän rikkaus, joka on yhteys Jumalaan.
Meidän tehtävämme on muuttaa talouskasvun, ahneuden, itsekkyyden ja vihan maailma luostarin köyhyyden, pitkämielisyyden, anteeksiannon, varovaisuuden ja omavaraisuuden maailmaksi. Maailmaksi, jossa emme ajattele itseä vaan toisia.
Kääntykää tänään! Älä valitse omaa itseä, valitse lähimmäinen! Älä valitsee omaa elämää, valitse toisten elämä! Älä valitse omaa juttua, valitse toisten jutut! Äläkä valitse menestystä vaan valitse luostari! Valitse yhteys pieniin, köyhiin, sairaisiin, hylättyihin, halveksittuihin. Siellä on Jumala, valo.
Valon ihme, josta kynttilänpäivä muistuttaa, on läsnä jokaisessa toisessa ihmisessä, jota sinut on kutsuttu kuuntelemaan omien tarpeiden voivottelun sijaan. Se on läsnä myös jokaisessa eläimessä, taivaan vapaassa linnussa tai tehokanalan broilerissa. Se on läsnä jokaisessa kivessä, joka meille on mykkä ja silti ihmeellinen, tuulenpuuskassa, atomissa ja gravitaatioaallossa. Se on läsnä ihmisen sisäelinten oudossa liikahduksessa, kun kuulemme evankeliumin ja aavistamme vavisuttavan rakkauden ihmeen.