Tommy Hellsten 3.3.2019

RAKKAUS MURTAA EHJÄKSI

Rakkaus on meidän länsimaisessa kulttuurissa kärsinyt inflaation. Rakkaus on viihteellistetty, romantisoitu, erotisoitu ja banalisoitu. Se rakkaus, josta Paavali Korinttolaiskirjeessä puhuu, on kaukana meidän aikamme rakkaudesta. Hän puhuu jostain niin suuresta, ettei käsityskykymme sen vangitsemiseen riitä.

Rakkaus onkin mysteeri, todelliselta olemukseltaan selittämätön. Rakkautta ei voi vangita, ei ansaita, ei ostaa eikä millään muullakaan tavoin hallita. Se pakenee kaikkia yrityksiä selittää ja määritellä, se on täysin suvereeni.

On merkittävää, että kaksi ihmiskunnan suurinta sanaa, Jumala ja rakkaus on kristinuskossa yhdistetty, kun sanotaan, että Jumala on rakkaus. Olisiko tässä itse asiassa koko kristillisen uskomme ydin? Jumala on rakkaus.

Meidän ihmisten syvin tarve, se, joka tekee meistä täysin samanlaisia huolimatta siitä, että me kaikki olemme erilaisia, on meidän rakenteessamme oleva nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarve. Syvin tarpeemme on, että joku katsoisi meitä, tekisi rakkaudellisen invaasion yksinäisyyteemme ja pelastaisi ulkopuolisuudelta. Syvin tarpeemme on kuulua johonkin, kuulua jollekin, olla osa itseämme suurempaa kokonaisuutta.

Tämä siis tarkoittaa, että syvin tarpeemme on rakkauden tarve. Olemme rakenteeltamme rakkauden muotoisia, meidät on tehty rakkautta varten. Olemme suorastaan rakenteellista rakkauden tarvetta.

Mitä tämä merkitsee? Se merkitsee, että syvin ihmisyytemme on haavoittuvuutta. Jos tunnustamme rakkauden tarpeemme, meistä tulee samassa sekunnissa haavoittuvia. Kadotamme suvereeniutemme, itseriittoisuuden harha paljastuu ja meistä tulee heikkoja. Inhimillisen heikkouden syvin olemus on nimittäin siinä, ettemme yksinämme riitä. Ilman yhteyttä toiseen, olemme kuin kumiseva vaski tai kilisevä kulkunen. Emme siis mitään. Kaikki me tarvitsemme rakkautta niin paljon, että ilman sitä emme ole mitään. Itsessämme emme ole mitään.

Tämähän on kaiken sen vastakohta, mille me yritämme ihmisarvoamme tässä kulttuurissa rakentaa. Meidän tulee pärjätä yksin, emme saa tarvita ketään, haavoittuvuutemme pitää peittää hinnalla millä hyvänsä. Inhimillisyytemme on arveluttavaa, niin arveluttavaa, että sen paljastuessa menetämme ihmisarvomme.

Kuitenkin on niin, että koko ihmisyytemme on ikään kuin ripustettu rakkauden varaan. Ihmisyytemme toteutuu vain siellä, missä riippuvuutemme rakkaudesta tunnustetaan.

Ei vahva tarvitse rakkautta. Joka on rakentanut elämänsä oman erinomaisuutensa varaan, menettää sen mitä hän kaikkein eniten tarvitsee. Hän menettää rakkauden. Rakkautta nimittäin saa vain se, joka tarvitsee rakkautta. Eikä rakkautta tarvitse kuin se, joka on kohdannut heikkoutensa. Heikkous on siis meidän ihmisten arvokkain ominaisuus, sillä se vie meidät sinne, mitä ilman me emme voi elää. Se vie rakkauden luo.

Olemme kuitenkin rakentamassa tätä kulttuuriamme väärän ihmiskuvan varaan, jos vaadimme, että meidän tulisi yksin pärjätä. Kun tosiasia on, ettei meistä yksikään pärjää yksin. Se on jo lähtökohtaisesti mahdotonta, jos kerran pitää paikkansa, että olemme rakenteellista rakkauden tarvetta.

Tämä vääristynyt ihmiskuva synnyttää häpeää, sillä häpeä muuttaa heikkouden huonoudeksi. Häpeä muuttaa inhimillisyyden epäonnistumiseksi.

Maailmassa on vain kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka tunnistavat heikkoutensa ja niitä, jotka eivät vielä sitä tee. He siis elävät edelleen suvereeniuden harhassa. Heidän maailmassaan heikkous on huonoutta ja siksi heidän tulee naamioida heikkoutensa sen vastakohdaksi. Heistä tulee vahvoja, täydellisiä, he osaavat kaiken ja tietävät kaiken. He eivät kiellä rakkauden tarvettaan, vaan he eivät näe sitä. Heidän oma erinomaisuutensa sokaisee heidät. Heistä tulee ihmisiä, joiden on aina oltava oikeassa ja jotta hei voisivat olla oikeassa, he tarvitsevat lähelleen ihmisiä, jotka ovat väärässä. Oikeassa olemisesta tulee heille pakkomielle siksi, että ilman sitä he romahtaisivat.

Mutta näiden ihmisten ainoa toivo on siinä, että he romahtaisivat. Tai pikemminkin että heidän erinomaisuutensa romahtaisi. Elämä pyrkii saattamaan meidät kaikki rakkauden ääreen. Mutta rakkauden on raivattava tieltään se, mikä on rakkauden tiellä. Ihmisen erinomaisuus ja omavoimaisuus on rakkauden tiellä.

Niistä ihminen ei vapaaehtoisesti luovu, joten hänet on ravistettava niistä irti. Siksi elämä ravistaa, se pyrkii ravistamaan ihmisen irti kaikesta siitä, mihin hän on takertunut. Ihminen takertuu kaikkeen mahdolliseen siksi, että häntä pelottaa. Häntä pelottaa siksi, että hän on rakentanut kaiken oman itsensä varaan. Silloin hän ei elä rakkaudessa ja kun hän ei elä rakkaudessa, hän elää pelossa. Muuta paikkaa ei ole. Kun astuu ulos rakkaudesta, astuu suoraan pelkoon. Mitään välimaastoa ei näytä olevan.

Albert Einstein on sanonut, että ihmisellä on elämässään vain yksi kysymys, johon hänen tulisi löytää vastaus: elämmekö hyväntahtoisessa vai pahantahtoisessa maailmankaikkeudessa? Toisin sanoen mikä on suurempi voima, rakkaus vai pelko? Jos pelko on suurempi, silloin pitää itse luoda ihmisarvonsa omin suorituksin. Mutta jos rakkaus on suurempi, silloin ihminen saa olla ilman omia ponnistuksia. Silloin ihminen saa olla.

On merkittävää, että Jumala ilmoittaa Vanhassa Testamentissa nimekseen Minä Olen. Me olemme Jumalan kuva. Meissäkin on tämä olemisen ulottuvuus. Mekin voimme sanoa Minä Olen. Minä olen, sillä minua rakastetaan. Minä riitän, sillä minut on luotu hyväksi. Minä kelpaan, sillä minua katsoo joku, joka ymmärtää. Minun käy hyvin, sillä olen kannettu.

Kun ihminen tavoittaa Minä Olen -olemuksensa, hänestä tulee levollinen. Levollisuuden vastakohta on levottomuus tai hätä. Siis se missä aikamme tällä hetkellä elää. Levollisuus voi syntyä vain siellä, missä ihminen asettuu elämään rakkaudessa. Sinne meidät elämä haluaa ajaa, hellävaraisesti mutta lujasti. Jos meidän ennen sitä pitäämurtua, elämä murtaa. Jos meidän ennen sitä tulee särkyä, elämä särkee. Sillä vain murtunut on kokonainen ja vain särkynyt on ehjä.