Tommy Hellsten 22.9.2019

Kun meille tapahtuu jotain hyvää, saamme esimerkiksi uuden työpaikan tai palkankorotuksen, meille syntyy lapsi tai löydämme uuden parisuhteen, koemme paitsi iloa myös kiitollisuutta. Kaikki on uutta ja ihmeellistä. Elämä hymyilee ja me sen mukana.

Vaivihkaa kuitenkin tämä uusi asiaa muuttuu arkiseksi, totumme siihen ja lahja menettää uutuudenviehätyksensä. Alamme pitää sitä itsestäänselvyytenä. Se on osa elämäämme emmekä enää oikeastaan näe sitä.

Oltuaan jonkin aikaa itsestäänselvyys, lahja muuttuu pikkuhiljaa oikeudeksemme. Ja vähitellen, meidän sitä huomaamatta, oikeus muuttuu vaatimukseksi. Me vaadimme sitä mikä meille oikeutetusti kuuluu.

Kun lahjasta on tullut vaatimus, alamme vartioida oikeuksiamme ja kuvaan astuu pelko. Pelko siitä, että menetämme sen mikä elämäämme kuuluu. Pelko saa aikaan sen, ettemme enää näe mitä meillä on, näemme vain sen mikä meiltä vielä puuttuu tai minkä voimme menettää.

Kun ihminen menettää kykynsä nähdä mitä hänellä on, hän menettää kykynsä kokea kiitollisuutta. Kun kyky kokea kiitollisuutta katoaa, tilalle astuu katkeruus. Miksi? Siksi että ihminen asettuu ikään kuin elämän majesteetin yläpuolelle ja alkaa sanella sille ehtoja. Hän kadottaa pienuuden tunnon, nöyryyden, ja hänestä itsestään tulee majesteetti. Hän kuvittelee, että elämä on hallittavissa ja että hän kykenee luomaan täydelliset olosuhteet. Sellaiset, jotka vastaavat hänen oikeuksiaan ja vaatimuksiaan. Hän ottaa elämän omiin käsiinsä sen sijaan että olisi elämän käsissä.

Mutta hän on tässä suvereeniudessaan tietämättään tullut sokeaksi. Sokeaksi sille tosiasialle, ettei elämä ole hallittavissa. Niinpä parasta mitä elämä voi hänelle tarjota ei ole se, että hän edelleen aina saa mitä hän haluaa vaan se, ettei hän enää saa mitä hän haluaa. Toisin sanoen tällainen ihminen tarvitsee vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, sitä etteivät asiat menekään niin kuin hän oli kaavaillut. Hän tarvitsee kärsimystä.

Meillä on kaksi tapaa suhtautua kärsimyksiin: oppia niistä tai tulla katkeriksi. Nöyrtyä tai kokea, että elämä nöyryyttää. Niin kauan kuin meillä on elämän suhteen vain vaatimuksia, emme opi mitään. Tulemme vain katkeriksi, kun asiat eivät mene niin kuin tahdomme. Meistä tulee olosuhteiden uhreja. Panemme jatkuvasti merkille, miten elämä ja muut ihmiset kohtelevat meitä kaltoin. Olemme surkeita olosuhteiden uhreja eikä meissä itsessämme ole koskaan mitään vikaa. Vika on aina muissa. Meistä tulee ihmisiä, jotka ovat aina oikeassa ja jotta voisimme olla aina oikeassa, tarvitsemme lähellemme ihmisiä, jotka ovat väärässä. Nousemme siis muiden yläpuolelle ja luomme erinomaisuuden harhan.

Tai sitten koemme, että olemme kaikkia muita huonompia ja koska olemme näin huonoja, emme voi ottaa vastuuta elämästämme ja itsestämme vaan makaamme lattialla ja ihmettelemme, miksi kasvomme ovat täynnä jalanjälkiä. Muiden alapuolelle asettuminen on ylpeyttä siinä missä yläpuolelle asettuminenkin. Silloin olemme niin surkeita, ettei meiltä voi vaatia mitään. Voimme aina syyttää muita ja huonoja olosuhteita.

Elämä ravistaa meidät kuitenkin irti siitä mihin olemme takertuneet. Elämä haluaa kolhia meidät viisaiksi. Viisaaksi taas ei voi kasvaa ilman nöyryyttä. Nöyryys puolestaan on tulemista pieneksi, niin pieneksi, että lakkaa esittämästä elämälle vaatimuksia. Eikä nöyryys synny muuten kuin kolhujen kautta, kärsimyksen kautta. Sitä kautta, että menetämme sen mistä olemme tehneet vaatimuksemme.

On merkille pantavaa, että juuri suurinta kärsimystä kokeneet ihmiset ovat kaikkein kiitollisimpia. Miksi? Juuri siksi että he ovat nöyrtyneet. He eivät enää samastu olosuhteisiinsa vaan hyväksyvät ne olosuhteet, jotka heillä juuri nyt on. Elämä on kolhinut viisaaksi. Kolhinut nöyräksi. Siksi he katsovat aina sitä mitä heillä on eivätkä sitä mitä heiltä puuttuu. Ja kun he katsovat sitä mitä heillä on, he näkevät mitä heillä on. Kun taas ihminen, joka katsoo sitä mitä hänellä ei ole, ei näe mitä hänellä on. Ja koska hän ei näe mitä hänellä on, hän ei voi kokea kiitollisuutta. Omasta mielestään hänellä ei ole mitään mistä kokea kiitollisuutta.

Näyttää siis siltä, että alamme nähdä mitä meillä on vasta sitten, kun menetämme sen mitä meillä on. Juuri siksi paljon menettäneet ihmiset kokevat suurinta kiitollisuutta. He näkevät mitä heillä on, jopa keskellä suuria menetyksiä.

Tämän takia me ihmiset tarvitsemme kärsimystä. Kärsimys tekee meistä pieniä, niin pieniä kuin me todellisuudessa olemme: avuttomia, voimattomia, heikkoja, teemme virheitä ja eksymme useammin kuin löydämme perille. Mutta juuri tässä pienuudessa on suuri salaisuus. Salaisuus on se, että kun tulemme riittävän pieniksi, tulemme lopulta niin pieniksi kuin Jumala on. Löydämme sen aaltopituuden, jolla Jumala on ja toimii. Se aaltopituus on pienuuden aaltopituus. Olemme tottuneet ajattelemaan, että Jumala on suuri, niin suuri ettemme tavoita häntä. Hän on piiloutunut kosmisiin takamaailmoihin ja jättänyt itsensä arvoitukseksi. Tosiasiassa Jumala on pieni, niin pieni että meidän on vaikea suostua yhtä pieniksi.

Tämä Jumalan pienuus on rakkauden pienuutta. Hän on tehnyt itsensä niin pieneksi, että pieni ihminen voi saada häneen yhteyden. Mutta ihminenpä ei suostu yhtä pieneksi. Ihminen haluaa olla suuri. Ja sitten syyttää Jumalaa siitä, ettei hän välitä eikä puutu asioihin. Ihminen pakenee suuruuteen ja syyttää Jumalaa siitä, ettei hän välitä. Ihminen on nerokas keksiessään keinoja välttää vastuuta.

Ihmisen onni ei siis ole siinä, että hän löytää oikeat olosuhteet, sillä ne ovat jo oikeat. Kyse on siitä, että hän hyväksyy ne olosuhteet, jotka hänellä juuri nyt on. Mutta tarkoittako tämä sitä, ettei ihminen saa muuttaa mitään? Ei tietenkään. Mutta me emme voi muuttaa mitään ennen kuin hyväksymme sen missä nyt olemme. Jos vastustamme niitä vaikeuksia ja vastoinkäymisiä mitkä meillä nyt on, emme koskaan opi niistä mitään. Niinpä tilaamme niitä lisää, samanlaisia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Mutta jos hyväksymme sen mikä nyt on, vaikka se sisältäisi kärsimystä, opimme sen mitä vaikeudet tulivat opettamaan. Ja kun opimme niistä vaikeuksista mitkä elämä on eteemme järjestänyt, voimme jättää ne taaksemme. Ja jatkaa matkaa eteenpäin.

Jos yritämme muuttaa jotain, mitä emme ole ensin hyväksyneet, muutoksesta tulee pakomatka. Emme voi muuttaa asioita, joita emme ensin ole hyväksyneet. Mutta jos hyväksymme sen missä nyt olemme, muutoksemme ei ole pakoa vaan uuteen tulevaisuuteen astumista.

Me ihmiset emme aina voi valita mitä meille tapahtuu, mutta voimme valita sen, miten suhtaudumme siihen mitä meille tapahtuu. Onni ei siis ole siinä, että onnistumme luomaan oikeat olosuhteet, vaan siinä, että hyväksymme ne olosuhteet, jotka meillä on. Mistä sitten tiedän, että ne ovat oikeat? Siksi että ne ovat ne olosuhteet, jotka elämässäni nyt ovat. Mikään ei ole elämässämme sattumalta. Kaikella on merkitys. Kaikella on tarkoituksensa. Ja tämän tarkoituksen on meille rakkaus räätälöinyt. ”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.” Näin sanoo jo Paavali, kristikunnan ehkä suurin mystikko.

Kun siis alkaa aavistaa rakkauden kaiken takana, kärsimys menettää suurimman raastavuutensa. Kärsimys ikään kuin pehmenee. Suurimman kärsimyksen kenties tuottaakin oma tulkintamme siitä. Me koemme, että meidät on hylätty, jos koemme vastoinkäymisiä. Tämä hylätyksi tulemisen kokemus sysää meidät rakkaudettomaan maailmankaikkeuteen, jossa on sietämätöntä olla. Mutta jos tiedämme, että kärsimykset on meille rakkaudella räätälöity, palaamme rakkauteen. Silloin hiljenemme kuuntelemaan, mitä elämä tahtoo meille opettaa, sen sijaan että teemme sille vastarintaa. On eri asia kärsiä rakkaudellisessa maailmankaikkeudessa kuin rakkaudettomassa.

Jos astumme rakkaudesta ulos, astumme heti pelkoon. Emme mihinkään neutraaliin maastoon vaan ulkopuolisuuteen, hylättyisyyteen, pelkoon ja häpeään. Pelko on siis barometri, se kertoo, että olemme väärässä paikassa. Meidän tulee heti hakeutua takaisin rakkauteen. Rakkaudessa on ainoa turvamme. Siksi pelossa ei voi elää, siellä voi ainoastaan yrittää selviytyä hengissä. Emmekä me ole tulleet tänne selviytymään hengissä vaan elämään. Sanan suuressa ja pyhässä merkityksessä.

Elämä on lahja, suuri lahja, josta voimme oppia kokemaan kiitollisuutta, koska kaikki on lopulta aina hyvin, juuri nyt, juuri niissä olosuhteissa, jotka nyt vallitsevat. Mitä enemmän elämme rakkaudessa, sitä helpompi meidän on lopulta luottaa siihen, että kaikki on hyvin, keskellä kärsimystäkin. Kaikki on hyvin, koska kaikki on hyvin.