Timo Lappalainen 13.10.2019

  1. Talon tarina – vapaus omistamisen ja hallinnan kautta

Oletteko te sitoutuneet tähän taloon? Tällainen kysymys tuli kohdalle joitakin vuosia sitten.  Olimme hankkineet talon, joka vaati paljon korjausta. Remontti venyi. Kunnostustöiden virallinen lopputarkastus ja -kokous vuosia valmistumisen jälkeen lähti heti alusta oudoille urille. Rakennustarkastaja tivasi valvovalta rakennusmestarilta, eikö hän ollut välittänyt tästä talosta? Arkkitehti pääsi vähemmällä: liki 100 vuotiasta taloa oli ehostettu tämän arvokkuutta vaalien. ”Entäs te talon isäntäväki – oletteko te oikeasti sitoutuneet tähän taloon”, päättyi kuulustelukierros meihin päättyen.

  1. Muukalaisen tarina – vapaus irti vanhasta ja tutusta

Talon tarina kertoo sen, kuinka vapaus voi merkitä meille elämän hallintaa omistamisen, kokoamamme taloudellisen turvallisuuden varaan. Vapaus on riippumattomuutta: tämä on minun ja minä yksin määrään, mitä sille tehdään tai sille tapahtuu. Rakennustarkastaja muistutti, että talokin oli vain meille suotu lainaan jonkin rajallisen kauden ajaksi; siihen ei voinut elämäänsä sen kummemmin perustaa.

Vuosisatojen ajan me suomalaiset olemme hakeneet vapautta lähtemällä liikkeelle kauas merten taakse. Vapaus on näille ihmiselle merkinnyt vapautta nälästä ja köyhyydestä, toivoa mahdollisuuksista ja paremmasta tulevaisuudesta. Monille tänä päivänä se on myös vapautta kokeilla omien siipien kantavuutta, työuralla etenemistä tai seurausta valinnan vapaudesta. Liikkeelle lähteminen on samalla merkinnyt matkaa kohti tuntematonta. Taakse jäävät koti, sukulaiset, ystävät, tutut yhteisöt, kieli, tavat, tutut maut ja hajut, yhteinen kokemus jääkiekkomestaruuden ekstaasista tai yhteisen surun kokemus koulusurmien hetkellä. Taakse jäävät tuttuus ja siihen aina kytkeytyvä turvallisuus – on alkanut matka kohti outoutta, muukalaisuutta.

Muukalaisuus, irrottautuminen tutusta ja turvallisesta ja matka kohti outoutta edellyttää aina suostumista tulemaan alttiiksi ja haavoittuvaksi. Useat ovat rinnastaneet sitä kokemukseen riisumisesta: pala palalta otetaan pois opittuja, koettuja selitysmalleja, tapoja ilmaista tai uskoa itselle tärkeitä asioita. Vastaan saattaa tulla odottamattomia kysymyksiä ja tilanteita, joihin vanhat konstit ja ratkaisumallit eivät sovikaan. Ja riisuttuna tutusta jäljelle jäävät kysymykset: kuka minä oikeasti olen, mitkä ovat ne arvot ja periaatteet, joista pidän kiinni muutoksista tai oudoista ympäristöistä huolimatta.

Eikö tällainen matka ole täynnä epävarmuutta ja kipeyttä? Mitä pahaa tutussa ja turvallisessa on? Piispa Kaarlo Kalliala Muukalaisuuden Aika-kirjassa ehdottaa matkalle lähtijöille – oli kyseessä sitten matka ulkomaille, kotimaassa, tai matka pään sisällä – ns. suojautumattomuuden suositeltavaa riskiä. Entä jos alttiiksi ja haavoittuvaksi suostumisessa voinkin löytää minulle tärkeitä vastauksia tai keinoja, joilla löydän uusia tapoja ilmentää ja elää todeksi niitä arvoja ja periaatteita, jotka näen luovuttamattomaksi.

  1. Moninaisuuden hyväksyminen – olennainen uudessa ilmiasussa

Amerikkalainen professorin Patrick Keifertin kuvaus vieraanvaraisuuden edellytyksistä antaa ajatuksen siitä, mitä riisuttu kyselijä voi löytää:

”todellisuuden monimuotoisuuden tunnustaminen ja aktiivinen hyväksyminen merkitsee luopumista sen puristamisesta tiukkoihin rajoihin”.

Päivän evankeliumi kuvaa hyvin tilannetta, jossa ateriahetkeä varjostaa juuri tiukkoihin nuo tiukkoihin puristetut rajat. Sapatin alkuperäinen merkitys kiitollisuuden osoituksesta omasta elämästä, yhteisöstä ja Jumalan luomistyöstä ja hänen uskollisuudestaan oli kuristunut sääntökikkailuksi ja tarkkailuksi. Jeesuksen parannusteko paitsi romutti ulkokohtaisen tapakulttuurin, myös antoi siinä hetkessä radikaalille toiminnalle merkitysyhteyden sapatin varsinaiselle merkitykselle. Se osui niin sanotusti asian ytimeen. Toisen auttaminen ja rakkauden työt olivat ja ovat juuri tapa osoittaa kiitollisuutta ja jatkaa luomistyötä.

Australian itärannikolla pitkään maassa asunut suomalaismies ripustaa jouluaaton illan suussa tähden korkealle palmupuuhun. Illaksi on tulossa vieraita kauempaa. ”No ei tuo kyllä oikein kunnon joulukuuselta näytä”, toteaa ystävä happamena. ”No laitoin, että näkevät vieraat tulla perille”. Niinpä.

Lähdimme liikkeelle vapaudesta, irtautumisesta vanhasta, tutusta ja turvallisesta. Teimme matkan tuntemattomaan ja astuimme ulos tutusta ja meistä tuli muukalaisia. Ja riisuttuina lopulta tunnistimme tuttujen tapojen, kielen, kulttuurin takaa ne arvot ja periaatteet, joista pidämme kiinni ja jotka saavat uusia, monimuotoisia ilmenemistapoja uusissa tilanteissa ja ympäristöissä. Matkan aikana ei hukattukaan minulle tärkeää, vaan löysin sen uudestaan, tunnistin sen merkityksen siitäkin huolimatta, se näyttäytyy täysin toisella tavalla. Matkalla – kotimaiseman jäädessä horisontin taakse – vasta pystyn näkemään selvästi, kuin metsän puilta. Vähän saman asian samoin sanoo vanha raumalainen sananlasku: Jos et tunne Jumalaasi, lähde merille. Jumalan uskollisuus ja huolenpito avautuu kaikkein selvimmin sellaiselle, joka on matkustanut maailman ääriin keskelle outoutta ja vierautta: vieläkö Herrani ja Vapahtajani täältäkin minut löytää, kuulee huokaukseni ja rukoukseni.

Merimieskirkon liki 150 vuotta kestäneen työn keskellä olemme kulkeneet riisuttujen muukalaisten rinnalla yli 50 maassa maailman kaikilla kolkilla. Ja kuinka ne olennaiset ja säilyttämisen arvoiset asiat löytyvät lopulta uusin kielin ja tavoin. Miksi Ruotsin kirkko Ruotsissa ei voisi olla niin kuin Ruotsin kirkko ulkomailla, kertoivat kollegamme Upsalassa kuulevan ulkoruotsalaisilta. Samanlaisia kysymyksiä toki tulee suomalaisiltakin. Se kertoo enemmänkin kysyjistä, ihmisistä, jotka matkalla ja muukalaisena ollessaan ovat löytäneet uudelleen merkitykset heille tärkeissä asioissa.

Mitä tärkeää sinä olet löytänyt, kun olet joutunut irti tutusta ja turvallisesta? Mikä on sinulle sellaista, josta haluat pitää kiinni? Kaikkivaltias Jumala siunatkoon sinua, jos olet sen tunnistanut tai jatkat vielä matkalle etsimässä sitä.