Saarna 13.5. 2018 Pyhän Hengen odotus

Kaksi viikkoa sitten olin tutustumassa Ranskassa Taizen yhteisöön. Tuo yhteisö on syntynyt alun perin yhden veljen, veli Rogerin, lähimmäisenrakkaudesta kumpuavalle yhteisöllisyydelle. Hän tunsi toisen maailmansodan aikana rakkautta niin juutalaisia kuin myöhemmin myös saksalaisia sotavankeja kohtaan ja teki työtä molempien auttamiseksi. Sellaista rajaa ei ollut olemassa, joka olisi sulkenut kärsivän ihmisen avun ulkopuolelle. Niin hänen ympärilleen alkoi kerääntyä veljiä, nykyjään heitä on jo yli sata. Ja tuo paikka, Taize, kerää nykyisellään satoja ja tuhansia nuoria rukoilemaan ja tekemään työtä yhteisöön. Yhteisön laulut on toki meillekin hyvin tuttuja.

Kun istuin yhteisön iltarukouksessa kaksi viikkoa sitten salissa, jossa meitä oli noin tuhatkunta ihmistä ja kaikkien käsissä syttyivät tuohukset palamaan ja lauloimme hallelujaa, niin mieleeni tuli se yläkerran sali, jossa opetuslapset Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeen odottivat Pyhää Henkeä ja rukoilivat. Yhteys toinen toisiimme oli vahvana läsnä.

Taize on kertomus yhteydestä kristittyjen välillä. Ei ole merkittävää, mistä kirkkokunnasta tulet. Tärkeintä on yhteys. Yhteys, jonka Pyhä Henki luo taivaaseen astuneen Jeesuksen ja meidän välillemme. Ja meidän häntä seuraavien välille ja meidän kauttamme Jeesuksesta kuulevien välille.

Miten Jumala Pyhän Henkensä kautta sitten on ja vaikuttaa meissä?

Taizen veli Emile lähestyy kysymystä Jumalasta toiseuden näkökulmasta. Koska Jumala on kokonaan Toinen, toisenlainen kuin me, hän on meitä lähempänä kuin me itse.

Veli Emile kirjoittaa kirjassaan Lähempänä kuin kukaan näin:
Mielikuvan muodostaminen Jumalasta käyttäen lähtökohtana itseämme ja omia kokemuksiamme on epäjumalan muovaamista ja sen vaatettamista omilla mielihaluillamme. Jumalan ymmärtäminen Toisena, joka tuo esiin sen, ”mitä hminen ei ole voinut sydämessään aavistaa” (1.Kor.2:9) on ensimmäinen edellytys uskolle.

Jumala on Toinen, Kokonaan Toinen. Hän ei ole heijastuma minusta. Mutta hän ei ole myöskään heijastuma siinä mielessä toisesta, niin kuin näen aina toisen ihmisen heijastumisena itsestäni. Jumala on Kokonaan Toinen. Kyseessä on siis toiseus, jolle meillä ei ole pienintäkään yhteistä nimittäjää olemassa.

Kerron esimerkin koirastani. Kun koirani haukottelee, ajattelen itsestäni käsin, että se on kyllästynyt tai pitkästynyt. Tai kun olen lähdössä töihin ja koira hyppää sänkyynsä, eikä edes katso perääni, vaan käy nukkumaan, ajattelen, että se on loukkaantunut. Koira tuskin kuitenkaan ajattelee niin kuin minä, vaan sillä on omat koiran vaistojen mukaiset ajatukset.

Samoin ajattelemme ihmisistä omien kokemustemme ja tunteidemme kautta ja tulkitsemme heidän sanojaan ja eleitään. Ei ihme, että usein erehdymme.

Niinpä heijastamme myös Jumalaan helposti omia näkemyksiämme, vihaisuutta, kouluttamista. Vaikkapa sairauden tai muun vastoinkäymisen sattuessa kohdallemme ajattelemme, mitä Jumala mahtaa nyt haluta opettaa tai rankaiseeko hän meitä jostakin. Se on meidän heijastustamme Jumalaan.

Suhteessa olemiseen kuuluu omien tunteiden projisoiminen, heijastaminen, toiseen. Sen välttäminen ei ole helppoa. Emmekä aina tiedä, mistä projektiomme ja tunteemme ja suhtautumistapamme nousevat. Ne ovat joskus kuin susia, jotka ryntäävät kellareistamme esiin ja yllättävät meidät.

Jumala on kuitenkin toinen. Mutta voiko kokonaan toinen ja toisenlainen olla ihmistä lähellä? Voiko meillä olla yhteys, joka yhdistää meidät toisiimme.

Voiko tällainen Jumala vastata sydämeni kaipaukseen?
Vastaus löytyy evankeliumeista, jotka eivät kutsu meitä keskustelemaan Jumalan kanssa, vaan etsimään hänen tahtoaan, elämään hänen silmiensä alla ja kääntymään hänen puoleensa.

Toiseus ei ole läheisyyden vastakohta. Evankeliumin jokainen sivu ja mystiikan traditio osoittavat tämän vääräksi. Jumala on Toinen, mutta ei sillä tavoin kuin me olemme toisia toinen toisillemme. Hän ei ole toinen samalla tavoin kuin minä olen toinen sinulle. Hänen toiseutensa ei koskaan merkitse etäisyyttä.

Ymmärrän tämän niin, että koska Jumala ei ole kanssani samaa lajia, hänen olemisensa ei ole minun olemistani. Ja kuitenkin, vaikka hän on Toinen, minä en ole hänelle koskaan muukalainen vaan hän on syvemmällä minussa kuin sieluni syvyys. Hän elää minussa ja vielä enemmän: Hän on Toinen, jossa me elämme, liikumme ja olemme, julistaa Paavali ateenalaisille Apostolien tekojen mukaan.

Voiko olla Toinen ja kuitenkin lähempänä minua kuin minä itse?

Kun Jumala, Jeesuksen nimissä, puhuu evankeliumeissa Jumalasta, hän käyttää sitä inhimillistä kieltä, jota me ymmärrämme ja kertoo sen, mitä tarvitsemme ymmärtääksemme. Jeesus ilmoittaa meille Jumalan sanoillaan, eleillään ja toiminnallaan. Tämän päivän evankeliumissa hän sanoo sen näin: ”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.

Entä sitten Pyhä Henki, jota odotamme? Toinen puolustaja, joka on kiinnostunut meistä, joka ottaa meistä vastuun, kaikesta mitä olemme tai mitä tarvitsemme. Meidän rinnallamme.

Joskus kristityille mikä tahansa viittaus Pyhään Henkeen tuntuu vieraalta. Henkeä kun on niin mahdotonta kuvitella. Isästä puhuttaessa auttaa isä-sanan luoma kuva, joka voi toki toisille olla myös este. Jeesuksesta evankeliumit piirtävät inhimillisen kuvan. Henki on kuin tuuli. Millaiset kasvot tuulelle antaisit? Henki on todellakin Toinen. Hän ei ole tästä maailmasta ja kuitenkin hän on enemmän maallinen kuin mitkään muut puolet Jumalasta.

Pyhän Hengen löytäminen on sen löytämistä, että Jumala ei ole vain Toinen meitä kohtaamassa. Pyhä Henki on jo meissä Isän ja Pojan kohtaamisen kaipuun kautta. Henki osallistuu kohtaamiseen meidän kanssamme, meidän rinnallamme, ikään kuin meidän puoleltamme. Hän on auttamassa meitä meidän hauraudessamme ja haavoissamme. Hän rukoilee meissä.

Ajattele Jumalan kolminaisuutta. Vastapuolella Isä ja Poika, minun puolellani Pyhä Henki. Ajatus avaa minulle jotakin uutta.

Pyhä Henki synnyttää minussa kaipauksen Jumalan puoleen. Hienotunteisesti ja lempeästi Pyhä Henki saa Kristuksen elämään minussa enkä minä joudu millään tavoin karkotetuksi omana itsenäni vaan päivänvastoin tulen todellisemmin omaksi itsekseni ja vapaaksi.

Pyhä Henki on maallisempi, todellisempi. Hän on läsnä maallisessa todellisuudessa: nimittäin ehtoollisen leivässä ja viinissä, uskovan elämässä, meidän kokoontumisissamme, joissa kirkko saa näkyvän muodon. Inhimillisessä rakkaudessa ja kuolevaisissa ruumiissamme, jotka hän nostaa ylös eräänä päivänä.

Henki on läsnä hauraissa ja kömpelöissä rukouksissamme, kaipauksessamme ja hänen kotinsa on niissä sanoissa ja teoissa, joilla todistamme Kristuksesta.
Hän on Kokonaan Toinen ja siten Kokonaan lähellä.

Palataan vielä sinne yläkerran saliin, jossa opetuslapset odottavat Pyhää Henkeä. Se yläkerran huone on tänään tässä Agricolan kirkossa ja se huone on jokaisessa meissä. Me kannamme sisällämme kaipausta kohti Henkeä, kohti Jumalan kohtaamista.

Me sanomme sisäisessä huoneessamme ”Tule” ja Jumala tulee ihmisen luokse ja ihminen tulee Jumalan luokse. Jos molemmat tulevat, kohtaaminen on väistämätön.

Rukouksemme ei ole vain yksinpuhelua, vain omaa toistelua itseksemme: ”Tule Pyhä Henki!” Toki joskus meidän rukouksemme kireys ja kärsimättömyys kertoo, että emme usko, että hän tahtoo tulla, vaikka hän tahtoo sitä paljon enemmän kuin me itse.
Olemmeko silloin unohtaneet jotakin; sen että Pyhä Henki on jo tullut. Pyydämme sellaista, mitä olemme jo saaneet, joka on jo meissä. Henki sanoo sinulle: ”Tule, löydä minut itsessäsi, elämässäsi.”

Siitä asti kun sinut on kastettu, elävä vesi on solissut lävitsesi. Voiko lähde ehtyä? Ei voi. Mutta oletko unohtanut juoda siitä?