Pirjo Kantala 26.1.2020

Kolmisenkymmentä vuotta sitten istuin Agricolan kirkon parvella, yhdessä mieheni ja pienten poikieni kanssa. Pienempi oli tuskin vuoden vanha ja pyöri jaloissamme. Olin nuori äiti, teologian opintojeni alussa ja silloisessa elämäntilanteessa sisäisesti hyvin rikki. Rikkinäisyyteeni oli monia syitä; 90-luvun syvä lama oli osunut perheemme talouteen pahasti ja nuorina ihmisinä olimme kokeneet epäonnistumisen. Hengelliset kysymykset vaivasivat. Etsin vastauksia enkä tiennyt mitä uskoa tai uskoako ollenkaan.

Kuuntelin tuolloin saarnaa, joka kertoi samarialaisesta naisesta. Saarnaaja oli Miikka Ruokanen. Muistan, kuinka ahnaasti sitä kuuntelin ja imin itseeni. Muutamat sanat jäivät mieleen ja auttoivat eteenpäin.

Saarnan ytimessä oli kertomus naisesta Sykarin kaivolla ja siitä miten hänen elämänsä muuttui, kun Jumala otti hänen elämänsä käyttöön. Palaan tässä vähän viime sunnuntain tekstiin, joka liittyy päivän evankeliumin sisältöön ja on taustaa sille.

Kaivo, tuo sosiaalisen kohtaamisen paikka, oli naiselle kiusallinen. Hän tuli kaivolle silloin, kun muita ei ollut paikalla. Kun muut tulivat kaivolle aamupäivän viileydessä, hän tuli muiden mentyä. Ulkopuolisena, elämän rikki repimänä, kantaen haavaansa.

Entäpä sitten Jeesus, jonka nainen kohtasi? Hänestä sanotaan että hän oli uupunut. Sellainen läpeensä uupunut, jollaisia me ihmisetkin joskus olemme.

Jos kysyn sinulta, missä Jumala on, niin eikö sisäiset silmäsi ala tähyillä jonnekin ylöspäin kirkkaisiin taivaisiin tai kirkon kupoleihin. Usein ajattelemme ja koemme, että Jumala on jossakin kaukana, tietyssä paikassa, tavoittamattomissa.

Jeesuksen Jumala tuli ihmisen luokse sinne, missä ihminen oli yksin. Asettui ihmisen tasolle tai jopa vielä alemmas, pyytämään ihmiseltä jotakin. Jeesuksen Jumala ei asettunut jonnekin kirkon seinien sisälle odottamaan, josko sinne eksyisi joku häntä etsimään. Hän lähti etsimään ihmisiä heidän elämänsä keskeltä. Hän ei jäänyt vankilaansa, vaan lähti vapauttamaan meitäkin vankiloistamme.

Jeesus tuli naisen luo ja pyysi tältä vettä ”Anna minulle juoda”.

Entä nainen? Vähitellen keskustelu johti siihen, että nainen sanoi Jeesukselle lähes samat sanat. ”Anna sinä minulle juoda.”

Loistava esimerkki yksinkertaisesta rukouksesta. Meidän tarvitsee vain löytää ja ilmaista syvin kaipauksemme ja tarpeemme.

Rukous, jota rukoilemme sydämestämme sisältää sanoja, joilla on painava merkitys. Rukouksessa annamme nimiä asioille, kun kerromme ne Jumalalle. Kuulemme omat rukouksemme ja tulemme tietoisiksi kaipauksestamme, ongelmistamme ja odotuksistamme. Rukouksessa olemme kosketuksissa syvimpään itseemme.

Vaarana toki on, että niin elämässä, kuin myös rukouksessa juutumme tavanomaisuuden ansaan. Rukoilemme ja toivomme, että asiat olisivat ”niin kuin aina ennenkin”. Sen seurauksena elämästä tulee ongelmanratkaisua ja elämämme alkaa kiertää kehää.

Kaivolla Jeesus pyytää naista hakemaan miehensä. Jeesuksen meille viitoittama hengellinen tie ei ole koskaan irrallaan meidän arkisesta elämästämme. Pikemminkin mitä pidemmälle kuljemme hengellisellä tiellä, sitä syvemmin se vaikuttaa meidän elämäämme ja ihmissuhteisiimme. Usko ei ole pakoa todellisuudesta vaan siihen astumista.

Kysymyksellään Jeesus osoitti naiselle totuuden tämän omasta elämästä. Jotakin oli vialla, sillä nainen tuntui toistavan yhä uudelleen samaa kaavaa elämässään. Mikä oli hänen todellinen kaipauksensa ja tarpeensa. Mikä oli hänen elämänsä ongelma, johon hän etsi ratkaisua.

Tavallisesti olemme tyytyväisiä elämään silloin, kun kaikki menee niin kuin olemme suunnitelleet ja toivoneet. Kun unelmamme toteutuvat. Mutta elämään kuuluu myös se, että tulee päivä, jolloin vastassamme on ongelmia, epäonnistumista, sairautta. Useimmiten lähdemme edelleen tavoittelemaan takaisin täydellistä elämää, joka lopulta on illuusio. Sellaista ei ole olemassakaan. Toivomme, että asiat asettuisivat uomiinsa, olisi ”niin kuin aina ennenkin”.

Yritämme itse ja omin voimin ratkaista elämämme ongelmat ja rikkinäisyytemme.

Voisiko ongelmilla olla meille jotakin kerrottavaa meistä? Viesti siitä, että toistat elämässäsi ongelmaasi, koska et halua kohdata totuutta itsestäsi. Entäpä jos Jumala kutsuu meitä rikkinäisyytemme ja ongelmiemme kautta löytämään totuuden, sen, että emme lopulta voi hallita elämäämme. Että olemme lopulta avuttomia itse ratkaisemaan ongelmamme tai parantamaan haavamme.

Kertomus Jeesuksen ja naisen kohtaamisesta alkaa sanoilla ”anna minulle juotavaa”. Samat sanat kuulemme ristillä: ”Minun on jano”. Sanat kertovat Jeesuksen Jumalan itsensä antamisen halusta, joka on rajaton, sitä ei edes kuolema voi pysäyttää. Tämä jano etsii ihmisiä, jotka eivät tunne Isää, eivät tunne elämässään Jumalan rakkautta. Se on jotakin aivan muuta kuin latteaa hyväntahtoisuutta. Jumalassa ei ole mitään välinpitämätöntä, vaan hän heittäytyy mukaan luomansa ihmisen elämään. Hän ei kutsu uskoon, joka sisältää pelkoa, vaan uskoon, joka on rakkautta ihmistä kohtaan.

”Kuitenkin Herra vain odottaa,
että voisi olla teille armollinen,
hän nousee armahtamaan teitä.”

Näin sanottiin Jesajan kirjassa.

Heprean kielessä sana pahad pelko ja sana emuna usko merkitsevät samaa. Juutalaisuudessa syvällä on ajatus että usko Jumalaan on jumalanpelkoa. Lain täyttämistä pelon alla.

Pelko, kasvojen menettämisen, elämän ja epäonnistumisen pelko, on tuttua meillekin, kun huomaamme olevamme voimattomia elämämme edessä. Jeesus tarjoaa meille pelon sijasta uskoa sellaiseen Jumalaan, joka tuntee heikkoutemme ja haavamme ja silti rakastaa meitä. Joka tuntee avuttomuutemme ja haluaa auttaa meitä. Jumalaan, joka kaipaa ja rakastaa ihmistä loputtomasti.

Tämä Jumalan odottaa, että heikkoudessamme, haavoinemme käännymme hänen puoleensa.

”Kun huudat häneltä apua, hän armahtaa,
hän kuulee ja vastaa sinulle.”

Sykarin kaivolla naisen usko ja luottamus syntyi siitä, että Jeesus tiesi naisesta kaiken, mutta silti hyväksyi hänet. Rakkauden kaipuussaan nainen koki ihmeen, kun Jumalan rakkaus kohtasi ja otti hänet vastaan.

Tuntematon, syntinen ja elämänsä ongelmien kanssa kamppaileva nainen lukeutuu lopulta raamatussa yhdeksi harvalukuisista ihmisistä, jotka antoivat oman todistuksensa siitä, että Jeesus on Jumalan Poika. Hänestä tuli evankelista kotikaupunkinsa ihmisille.

Monet Samarian kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen kuultuaan naisen todistavan.

Nainen, joka aiemmin vältteli kohdata kaupunkinsa ihmisiä, lähti kohti heitä. Ratkaisevat sanat olivat: ”Hän kertoi minulle kaiken, mitä olen tehnyt”. Nainen oli itse oman elämänsä edessä voimaton muutokseen. Liian heikko ja avuton ratkaisemaan ongelmansa.

Kaivolla hän oli kohdannut maailman pelastajan, jolla oli ratkaisu hänen elämänsä haavoihin. Tämä löydön edessä hän sanoi omat sanansa ”Anna sinä minulle juoda”.

Muistan tuosta 30 vuotta sitten kuulemastani saarnasta yhden lauseen: ”Haavasi voi olla voimavarasi”. Niin kävi naisen elämässä. Kun Jumala saa ottaa käyttöönsä meidän avuttomuutemme, parantaa meidän haavamme, meidän ongelmalliset elämäntilanteemme, ne lopulta kääntyvät voimavaraksemme.  

Jesajan lupaus on:

”Aina kun olet eksymässä tieltä,
milloin oikeaan, milloin vasempaan,
sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen:
– Tässä on tie, kulkekaa sitä.”

Mikä lienee sinun haavasi tai ongelmasi,  Jumala on kiinnostunut sinusta ja ongelmistasi ja hänellä on jo niihin ratkaisu. Hän ei kuitenkaan tee mitään meille väkisin, vaan odottaa, että avuttomuudessamme kääntyisimme hänen puoleensa. Siksi me rukoilemme ja sanoitamme hänelle asioitamme.

Rukous Davidsgårdenista

HERRA

avuttomuuteni pohjalla,
siellä sinä odotat voimasi kanssa.
Kun olen omien huolteni vankina,
itseeni sidottuna,
juuri silloin olet paikalla, auttamassa minua irti,
auttamassa minua katsomaan sinuun,
niin että pääsen ulos omasta ahtaasta maailmastani.
Kiitos että saan olla näin pieni,
näin kokonaan sinusta riippuvainen.
kiitos että voimasi tulee täydelliseksi vasta heikkoudessani.

Amen