Pirjo Kantala 17.12.2017

Kuka sinä sitten olet, tultiin Johannes Kastajalta kysymään. Hän vastasi: ”Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa: ’Tasoittakaa Herralle tie!’”

Kuluneen syksyn aikana olen seurannut tanskalaista televisiosarjaa Huuto syvyydestä, tanskaksi Herran tie.
Se kertoo pappissuvusta, isästä, jonka oma isä ja isoisä olivat pappeja, ja hänen pojistaan, joista piti tulla pappeja.

Se kertoo uskosta ja epäuskosta, odotuksista, rakkaudesta ja siinä epäonnistumisesta, erimielisyyksistä. Ja vihasta, jonka isä on siirtänyt pojilleen vaatimuksillaan ja odotuksillaan. Pojat ovat ratkoneet elämäänsä, toinen yrittämällä suostua isän odotuksiin ja tahtoon, toinen uhmaamalla ja kulkemalla omia teitään.

Isä itsekin on ajautunut kriisiin ja valheeseen omassa elämässään, sillä maailma on muuttunut ja patriarkaaliset elämisen mallit eivät enää toimi. Elämä ei tottele käskijää eikä todellisuudessa ole sitä, miltä isä sen haluaisi näyttävän. Elämä on kipua ja kipuilua, pettymyksiä ja vääriä valintoja. Ja synkkiä valheita.

Kuka minä oikeastaan olen? Ja miten löytäisin elämäni totuuden, tuntuvat sarjan ihmiset kyselevän. Huuto nousee syvyydestä ja kysymyksestä, mikä lopulta on Herran tie.

Joulun aika tuntuu paljastavan sen, mikä meidän elämässämme on totta. Mikä on meidän elämämme kipu tai haava. Joulu ei ole vain kaiken kauniin juhla, vaan siinä on paljon säröä ja haurautta. Sitä, mitä elämä todellisuudessa on.

Eikä sitä kannata säikähtää. Elämä vain ei ole oikeudenmukaisesti ja kauniisti etenevä kertomus. Se sisältää kipua, katkeruutta ja syyllisyyttä.
Elämä on aina ristinmuotoinen. Sen polut ennemmin tai myöhemmin risteävät ja leikkaavat toisiaan ja muodostavat ristin muodon. Joulukin on osa pääsiäiskertomusta.

Johannekselta kysyttiin, kuka sinä sitten olet?
Kysymys siitä kuka olen, on yksi ihmisen elämän peruskysymyksiä. Sitä me kysymme eri elämänvaiheissa, lapsuudessa, nuoruudessa, aikuisuuden eri haasteiden edessä ja lopulta vanhuudessa. Aina uudelleen. Ja vastaukset vaihtelevat ja muuttuvat elämän mukana.

Kysymys tuntui olevan tuttu myös Franciscus Assisilaiselle, tuolle italialaiselle pienelle kerjäläismunkille, joka rakensi ensimmäisen jouluseimen joskus 1200- luvun alkupuolella.
Ja toi joulun kuvaan mukaan eläimet ja luonnon, koko elämän.

Franciscuksesta kerrotaan, että kerran yöaikaan hänen ystävänsä huomasi hänen vaipuneen rukoukseen kääntyneenä kohti pehmeästi loistavaa kynttilän liekkiä. Koko ajan hän toisteli: “Kuka olet sinä, rakkauden täyttämä Jumala, ja kuka olen minä, sinun arvoton palvelijasi?”

Kysymys siitä, kuka olen, liittyy kysymykseen Jumalasta. Kuka Jumala on? Olenko suhteessa häneen?

Sen jälkeen, kun olen löytänyt suhteeni Jumalaan, voin vastata kysymykseen, kuka oikeasti olen. Vaikka tuo suhde olisikin epäilevä tai jopa kielteinen, se määrittelee sitä, kuka minä olen. Olenko joku, joka voi puhutella Jumalaa sinäksi, Toiseksi. Olen totta suhteessa ihmiseksi syntyneeseen Jumalaan. Hänessä on minun kuvani ja alkuni. Ja hänessä on minun toivoni.

Minä kysyn tänään sinulta: Kuka sinä olet? Mitkä ovat sinun elämäsi koordinaatit jouluna 2017?
Nouseeko huutosi elämän syvyydestä ja kivusta? Vai onko se elämän tarkoituksen ja kutsumuksensa löytäneen tervetulotoivotus Betlehemin Jumalalle. Keskeltä elämän onnea, tällä hetkellä.

Kun Johannes Kastajalta kysyttiin, kuka hän on, hän viittasi aina Jeesukseen, Jumalaan, joka tulee ihmiseksi ihmisten joukkoon ja etsii rakkaudessa yhteyttä ihmiseen.

Rakkaus ei etsi omaansa, vaan rakkaus antaa itsensä toiselle, meille. Inkarnaatio, ihmiseksi tuleminen, on Jumalan rakkauden ilmentymä. Jumala tuli ihmiseksi, ihmisen nahkoihin. Kaikkeen siihen epätäydellisyyteen, jossa me elämme.

Mistä tunnistat hänet omassa elämässäsi?

Toisinaan hän tulee luoksemme vaikeudeksi ja ahdistukseksi naamioituneena ja puhuu kivun äänellä. Hän antaa kärsimykselle meidän nimemme ja muotomme.

Ja me kysymme, miksi, miksi juuri minä.
Näin hän pakottaa meidät ulos tavanomaisista elämänkuvioista. Niin kuin käy noille ihmisille tuossa Huuto syvyydestä –sarjassa. Kipu ja ahdistus ajavat oman elämän äärirajoille ja pakottavat ulos sukupolvesta toiseen jatkuvasta katkeruudesta ja pakosta elää toisen elämää.

Jumala pakottaa meidät ulos elämänvalheistamme ja vääristyneistä suhteistamme. Hän vapauttaa valmiista vastauksista, kaiken tietämisestä ja ymmärtämisestä.
Mitä emme itsestämme ennen tienneet, sen tämä meitä rakastava Jumala saattaa meidät tietämään.

Toisinaan taas tuo meitä lähestyvä Jumala on kätkeytynyt hyvään, rakastettuun ihmiseen. Läheiseen, joka silittää poskea tai halaa lämpimästi.

Joululaulut ovat täynnä kaipausta. Kaipaus on Jumalan ääni, joka kutsuu meitä. Kuuntele kaipaustasi.

Jouluna tämä meille niin yllättävä Jumala syntyi seimeen. Hänestä Johannes todisti: ”Keskellänne on jo toinen, vaikka te ette häntä tunne.” Tämä aina jollakin tavalla tuttu ja tuntematon tulee meidän luoksemme.

Miksi hän tulee pienen lapsen muodossa? Ehkä siksi, että jos otat syliisi lapsen, tiedät mikä on elämän tarkoitus. Mutta myös siksi, että niin vähäpätöinen on tämä Jumala, joka pienenä kodittomana lapsena meille syntyy, että rikkaudessaan elävä ihminen ei häntä tunnista.

Minun on tultava köyhäksi ja pieneksi, että hän mahtuu minussa syntymään.

Jumalan ihmiseksi tulemisen, inkarnaation, kuvaa vahvistaa Jeesuksen viimeinen ilta opetuslasten kesken. Mitä hän teki heidän kanssaan viimeisinä hetkinään? Hän ei opettanut heille, miten he selviytyvät hänen lähdettyään, vaan aterioi heidän kanssaan. Ja pesi heidän jalkansa. Yhdessä olemisessa, yhteisessä ehtoollisessa, hän tulee luoksemme tänään.

Kun ehtoollisleipä lasketaan käsiisi, on kuin Jeesus laskeutuisi seimeen uudelleen, tai kun nautit viinin, sinun puolestasi vuodatetun, on kuin Kristus uudelleen naulittaisiin ristille.

Mutta hän voi tulla luoksemme, ei vain täällä kirkossa, vaan meidän joulussamme.
Kun istut jouluaterialle läheistesi kanssa ajattele, että lihaksi tullut Jumala on siinä teidän keskellänne, itse kunkin pöytävieraan muodossa. Tai jos olet yksin, hän on siinä sinun kanssasi ja sinussa.
Näin toistuu joulun ihme, Betlehem on läsnä.

Hän on läsnä yhtä lailla kivussa, erimielisyydessä ja katkeruuden tunteissa kuin rakkaudessa ja yhteisymmärryksessä, jaetussa ilossa.
Sillä hän on tullut sovitus ja anteeksianto mukanaan.