Pekka Y. Hiltunen 5.8.2018

Teksti on vaikea, niin kuin jotkut Raamatun tekstit tuppaavat olemaan. Katselen päivän tekstiä kahden siitä löytyvän sanan avaamasta ikkunasta.

Ensiksi, ja vain lyhyesti, hankalasti käsitettävä sana ”tuomiopäivä”. Se löytyy tekstistä kahdesti. Sana ei tunnu mukavalta. Itseäni viehättää Juhani Rekolan ajatusmalli, se, että tuomiopäivä kuuluu suureen ilmoitukseen. Meille, ja minulle riittää pieni, itseni ja uskoni kokoinen siivu ilmoituksesta. (5. Mooseksen kirja 29) Se, mikä on salassa, se on Herran, meidän Jumalamme; mutta mikä on ilmoitettu, se on meitä ja meidän lapsiamme varten ikuisesti, että me pitäisimme kaikki tämän lain sanat.” Se, että suostun itseni kokoiseen ymmärrykseen ei tarkoita sitä, että yliviivaisin hankalat sanat ja käsitteet Raamatustani. Jätän ne sinne ja suostun pienempään ymmärrykseen, jätän jännitteen voimaan. Tartun siihen mitä ymmärrän ja annan ymmärretyn ja salatun jatkaa edelleen vuoropuheluaan. Jännite jää, mutta se on tie eteenpäin.

On siis suuri salattu ja sitä pienempi inhimillinen siivu, jotakin mihin tarttua ja jota seurata. Vain sitä, minkä voin ottaa vastaan ja jonka jollakin tavalla käsittää, voin seurata. Onneksemme Jeesus puhui ihan käsitettävää kieltä, vaikka kaikkea sitä, mihin se kieli viittaa ei käsitäkään. Joudun hakemaan siis kaikkitietävyyttä pienempää, mutta totta ymmärrystä.

Toinen, tekstille keskeisempi sana, on parannus. Kuljetaanpa tämän sanan kanssa hetki.

Kallistos Ware, englantilainen ortodoksipiispa puhuu ”suuresta ymmärryksestä”. Suuri ymmärrys on sitä, että ymmärtää oman tilansa Jumalan armon ja rakkauden valossa, ei siis katsele vain omaa tilaansa vaan antaa armon valaista sen. Näin uskaltaa ja pystyy ja kohtaamaan pimeän puolensa, koska tietää kohtaamisen nyt turvalliseksi.

Minun on oltava varma siitä, että minua rakastetaan, minut hyväksytään ja minua kannetaan, ennen kuin uskallan katsoa oman elämäni synkkiä loukkoja. Näin synnin tunnistamisesta ja tunnustamisesta – parannuksen teosta – tulee itse asiassa valoisa, iloinen, ylös, elämään ja eteenpäin johtava askare. Kun tiedän, että minut on armahdettu ja pystyn jotenkin asettumaan armon varaan, uskallan etsiä, mitä ja minkälaista parannusta nyt tarvitsen. Suuri ymmärrys on suostumista ihmisen osaan, jota aina valaisee Jumalan rakkaus.

Parannus ei ole oman elämänsä surkuttelua, piehtaroimista omassa surkeudessa ja viheliäisyydessä vaan oman surkeuden jatkuvaa vaihtamista Jumalan armoon. Sitä että on ihan yhtä aikaa sekä syntinen että armahdettu, tuntee realistisesti omat heikkoutensa ja rajansa ja on silti täynnä toivoa, jopa iloinen ja reipas.

Paavali puhuu efesolaisille osoitetussa kirjeessään ihmisille tarjolla olevasta ymmärryksestä. Näin: Se, että Kristus asuu uskon kautta sydämissämme tarkoittaa, että olemme ensin vankasti juurtuneet rakkauteen niin että siitä on tullut elämämme perusta. Tältä pohjalta voimme kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on. Voimme siis tajuta jotakin siitä, mistä huikeasta elämässä on kysymys, että vajavaisuutemme ei koskaan ole Jumalan armoa suurempaa.

Kreikaksi tämä sana parannus, jonka puutteesta Jeesus moittii tekstin kaupunkikulttuureja, on metanoia. Sana metanoia koostuu kahdesta osasta ”meta” -etuliittestä ja sanasta ”nous”. ”Meta”-etuliite löytyy meille myös tutuimmista sanoista: Metafysiikka, metataso. ”Meta”-sana viittaa johonkin, mikä on takana, tuolla puolen, jonkin jälkeen ja nähtävissä yhdessä jonkin kanssa. ”Nous” taas on käännetty esimerkiksi sanalla ”mieli”. Seuraavassa koetan avata yhtä ikkunaa nähdäkseni, mitä käsite metanoia – mielen tarkastelu sen takaa – voisi tarkoittaa. Seuraa yksi villi ehdotus metanoia sanan merkityksestä.

On kysymys siitä, että ensin tunnistamme sen mielen, joka ohjaa elämäämme. Huomasitteko, että teksti puhui kollektiivisista kaupunkikulttuureista: Korasin, Betsaida, Kapernaum. Miten hyvänsä individualisteina itseämme sitten pidämmekään, oma ajattelumme ja elämäntapamme on aina vahvasti sidoksissa omaan kulttuuriimme ja alakulttuuriimme. Puhutaan Kehä III:n sisältä löytyvästä elämäntavasta – kuplasta(?), Pohjanmaan raamattuvyöhykkeen ajattelusta, Kallion punavihreästä kuplasta –  kotoista kollektiiveistamme. Parannus, mielenmuutos, metanoia on mahdollisuus tarkastella omaa kuplaansa, sen kollektiivista että yksilöllistä ilmenemismuotoa, sen ulkopuolelta.

Juutalaisuus on synnyttänyt useita neroja, tykkäsimme sitten heistä tai emme, vaikkapa Freudin, Marxin ja Einsteinin – minun on pakko lisätä kaksi lemppari-musiikkivaikuttajaani Bob Dylan ja Leonard Cohen. Juutalaiset ovat usein asemamaansa kulttuurin marginaalissa. Sieltä on usein mahdollista tarkastella asuinmaansa kulttuurin valtavirtaa sen ulkopuolelta, siis sen takaa, ja tunnistaa sitä tarkemmin kuin kuplien sisältä on mahdollista. Ulkopuolisuus on metataso, joka mahdollistaa yleisen ja vallitsevan ideologian, ajattelu- ja elämäntavan tarkastelun.

Jeesuksen puheet haastavat meitä tarkastelemaan kriittisesti omaa ja oman vertaisryhmämme meininkiä. Jeesus aloitti taivaallisen konsulttitoimensa väittämällä, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Jeesus esitti ajalle tyypilliselle valta-ajattelulle taivaallinen haastajan, Jumalan valtakunnan. Jumalan valtakunta syrjäyttää muita valta-ajattelu- ja elämäntapakeskittymiä.

Olisi tehtävä parannus, huomattava nykyisen ajattelu- ja elämäntapamme ero Jumalalle avautuvan elämäntavan kanssa ja etsittävä jälkimmäistä ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa”. Maalliseen todellisuuteemme avautuu toinen, ylivertainen ulottuvuus. Ikioma pieni onnellisuusohjelmamme on saanut taivaallisen haastajan.

Takaisin tekstiin. Se näyttää tarjoavan kaksi vaihtoehtoista parannuksen teon mallia, joka tosin edellyttää hieman väkivaltaista tekstin luentaa..

  1. Jatkuvan, hiljaisen parannuksenteon mallin. Jeesus surkuttelee Korasinia ja Betsaidan elämäntapa- ja ajattelukuplassa eläviä: ”Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida! Jos teidän kaduillanne tehdyt voimateot olisi tehty Tyroksessa tai Sidonissa, niiden asukkaat olisivat jo aikoja sitten verhoutuneet säkkiin ja tuhkaan ja kääntyneet.” Kaupunkien asukkaat olivat nähneet koko joukon vastaansanomattomia osoituksia Jumalan hyvyydestä. Hyvyys ei kuitenkaan vetänyt heitä parannukseen – hyvyyden ihmeelliset spektaakkelit jäivät heille sisintä koskettamattomaksi viihteeksi.Voisin kysyä itseltäni: mitä sellaista hyvää olen omassa elämässäni kokenut, jonka tähden minun kannattaisi kiittää kaiken hyvän jakajaa ja alkaa elää tiiviimmin hänen yhteydessään.

    Paavali väitti, että Jumalan hyvyys vetää meitä parannukseen. Jumalan hyvyyden huomaaminen on ovi hänen valtakuntaansa. Jumalan armo ja hyvyys voi aueta myös vähitellen, joillakuilla se ovi on ollut auki lapsuudesta lähtien niin, että polku on kirkastunut kirkastumistaan koko elämän ajan, sydänpäivään asti. Korasinin ja Betsaidan alakulttuurit eivät kuitenkaan suostuneet tähän muutokseen. Jeesus sanoi, että pakanakaupunkien Tyroksen ja Sidonin asukkaat olisivat tehneet toisin.

  2. Toinen parannuksen malli on Kapernaumin ”tuskallisen ja totaalisen vararikon malli”. ”Entä sinä, Kapernaum, korotetaanko sinut muka taivaaseen? Alas sinut syöstään, alas tuonelaan saakka!” Jeesus antoi ymmärtää, että talousrikollisten, pikkuhuijareiden ja prostituoitujen, porttojen ja publikaanien on helpompi käydä sisälle astuminen Jumalan valtakuntaan, helpompaa kuin itsetyytyväisten, jotka pärjäävät omaan paremmuuteensa ja hyvyyteensä luottaen. Jälkimmäisille oman vararikon huomaaminen odottaa vielä aikaansa.Monelle oma tuonela, oman henkisen järjestelmän ja omien onnellisuuohjelmien totaalinen luhistuminen on ollut uuden elämän alku, se tarvittava siunaus, josta uusi pääsi alkamaan. Monen onni on ollut luhistua Jumalan syliin.

    Meidän ja kapernaumilaisten onni on myös se, jonka kohta tunnustammekin: ”Minä uskon Jeesukseen … joka … astui alas tuonelaan” Kapernaumin itsetyytyväisille hyviksillekin jää siis toivo. Jeesus kerää edelleen luoksensa porukkaa kollektiivista ja henkilökohtaisista tuoneloista, niiden synkistä ja valottomista loukoista.

Päivän teema on ”etsikkoaikoja”. Semmoinen aika on nyt – parannusta voi, ja kannattaa harjoitella myös tänään, ennen seuraavaa totaalista henkilökohtaista katastrofiakin.

Yhden oman henkilökohtaisen katastrofini aikoina, 60-luvun lopulla, 50 vuotta sitten, pelkäsin, että etsikkoaikani oli mennyt ohitse, koska en enää erottanut selkeää kutsua oman sisäisen tuonelani kakofonian takaa. Silloin luin jostakin helpottavan ajatuksen: ”Jos et kuule uutta Jumalan kutsua, tule vanhalla.” Silloin tartuin siihen.

Suuri ymmärrys tarkoittaa myös sitä, että parannuksen teon voima ei löydy meistä itsestämme. Tarvitsemme siihen itsemme ulkopuolelta tulevaa valoa ja voimaa. Psalminkirjoittaja (Psalmi 106)  rukoilee:  Muista minua, Herra, armolla, jota kansallesi osoitat, etsi minua avullasi, että minä näkisin sinun valittujesi onnen, iloitsisin sinun kansasi ilolla ….

Ja vielä (Psalmi 139):

Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni.
Koettele minua, katso ajatuksiini.

Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle. 

Tänään on parannuksen päivä, ja se on iloinen juttu, ovi on auki ja valoa tulvii sisään.