Miia Moisio 10.3.2019

Paholainen kiusasi Jeesusta autiomaassa neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä. Jeesus, Jumalan poikana, tunsi Jumalan tahdon ja teki valinnat tämän tahdon mukaan. Tarina ei kerro sitä, miten helppoa tai vaikeaa valinnan tekeminen oli ja miltä Jeesuksesta tuntui, kun hän joutui punnitsemaan valintojaan ja tekemään päätöksiään. Emme tiedä sitäkään, miten paljon hän inhimillisesti noina päivinä kärsi.

Tämän sunnuntain tekstit haastavat pohtimaan isoja ihmisyyden kysymyksiä. Moni meistä tietää, miltä tuntuu elää olosuhteissa, jotka aiheuttavat vaikeita tunteita ja kärsimystä. Ihmiselämässä yleensä on, hyvien aikojen lisäksi, kaikenlaisia haasteita, vastoinkäymisiä ja kärsimyksen aikoja.

On sanottu, että meille annetaan vain sen verran kuin jaksamme kantaa. Joskus taakka kuitenkin tuntuu täysin kohtuuttomalta ja onkin sitä – tuntuu kamalalta elää oman sietokyvyn äärirajoilla. Noina aikoina voi tuntua siltä, että on kuin erämaassa paholaisen kiusattavana. Sielun pimeässä yössä, silloin kun tuntuu, ettei toivoa enää ole, ihminen saattaa huutaa avukseen Jumalaa, mutta pimeys ei tunnu vastaavan, vaikka kuinka pyytää. Vaikeina aikoina ihminen kyselee, miksi tämä tapahtui juuri minulle ja miksi Jumala sallii tämän kärsimyksen ja onko tämä rangaistus jostain, mitä olen tehnyt?

Jumalan viisautta on vaikea nähdä silloin, kun kulkee myrskyn silmässä. Vaikeina aikoina on hankala nähdä sitä, että lopulta ne saattavat olla itselle räätälöityä siunausta. Moni näkeekin vasta kärsimystä aiheuttaneiden aikojen jälkeen, että näin oli tarkoitus mennä. Vaikeat ajat saattavat saatella itselle tärkeiden arvojen ja elämäntehtävän äärelle. Ne haastavat pohtimaan sitäkin, kenen puoleen käännyn, kun on oikein vaikeaa. Silloin joku kääntyy Jumalan puoleen, joku hylkää Jumalan, koska kokee itse tulleensa Jumalan hylkäämäksi.

Joskus Jumala raivaa tiensä ihmisen luokse kärsimyksen kautta, vaikeat ajat avaavat sydäntä. Enkä silti uskaltaisi väittää (vaikka mieli tekisikin niin sanoa), että kärsimys kirkastaa ihmisen. On tärkeää tiedostaa sekin, että joskus ihminen itse kerää itselleen kärsimystä; ei uskalla vetää rajoja silloin, kun se olisi ihan välttämätöntä tai palvelee muita itsensä kustannuksella. Yksi kysymykseni onkin, voiko kärsimykseen jäädä niin kiinni, että siitä uhkaa tulla oma elämäntehtävä? Tiedostamattamme saatamme siis olla itsemme kiusaajia.

Kiusaajamme voi olla pitkä ja haastava ajanjakso elämässä, mutta se voi olla muutakin. Meille tarjotaan usein valinnan mahdollisuuksia, päätöksenteon paikkoja, joissa punnitaan se, pysymmekö omassa kutsumuksessamme, rakkauden palveluksessa, siinä tehtävässä, mihin meidät on tänne luotu ja luotammeko siihen, että kaikella on aikansa, paikkansa ja tarkoituksensa.

Samalla tarjotaan mahdollisuus miettiä sitä, mikä motiivi itseä ohjaa. Onko se ehkä ylpeys, kateus tai viha vai joku muu vaikutin? Tämänkaltaisia paikkoja on elämässä vaikka kuinka paljon.

Raamatussa sanotaan: älä pidä muita jumalia. Jossain kohtaa itse ymmärsin, että muu jumala ei välttämättä tarkoita uskontokunnan vaihtamista tai jotain muuta radikaalia vaan asioita, jotka vievät tai uhkaavat viedä meitä pois Jumalan läheisyydestä. Joskus Jumalan asemaan tulee asetettua jotain sellaista, mikä siinä ei kuulu olla. Tällainen saattaa olla esimerkiksi työn asettaminen kaikkein korkeimmalle paikalle elämässä. Kun on ihan väärässä paikassa, missä pitäisi olla, tuntuu olo siltä kuin ei olisi yhteyttä itseen, muihin eikä mihinkään korkeampaan.

Jos oma elämä pyörii sellaisten asioiden ympärillä, joissa kadottaa itsensä ja yhteyden Jumalaan, on ehkä vähän sivussa siitä, mikä on itselle hyväksi. Kun oma turva on kiinni jossain maallisessa, ollaan aika heikoilla silloin, kun se otetaan pois. Kun oma turva on korkeamman kädessä, voi levätä todellisessa luottamuksessa ja uskossa siihen, että kaikki elämässä tapahtuu juuri minulle oikeana aikana ja oikealla tavalla, Hänen tahtonsa mukaan.

Meille ihan tavallisille ihmisille valinnan tekeminen on joskus vaikeampaa kuin Jeesuksella, aina ei ole helppo erottaa Jumalan tahtoa omasta tahdosta tai muusta meitä ohjaavasta voimasta. Ihmisen mieli on siitä kummallinen, että usein siihen vetoaa jokin muu kuin Jumalan tahto. Sitä kutsutaan ihmisyydeksi ja inhimillisyydeksi. Ihmisyyttä on sekin, että Jumalan tahtoa on vaikea tunnistaa. Vaikka kuinka lukisi raamattua, kirkon opinkappaleita ja kertaisi käskyjä, voi Jumalan tahto jäädä epäselväksi.

Itse ajattelen niin, että kristinuskon perussanoma on hyvin yksinkertainen: Jumala on rakkaus. Jeesus syntyi maailmaan rakkauden opettajaksi. Liitän Jumalaan muitakin sanoja kuin rakkaus. Rakkauden lisäksi tulevat mieleeni sanat usko, toivo, luottamus ja ilo. Missä tuo lapsenkaltaisuus esiintyy, ollaan kiusausten ulottumattomissa.

Ihminen tekee niin sanottuja vääriä valintoja, eksyy ihmisyyden melskeisiin ja kauas kaikkein olennaisimmasta. Siksi meille on annettu armo, anteeksiantamuksen lahja ihan jokaiselle päivälle. Armo on kuin paluulippu kotiin. Lopulta kuitenkaan mikään harhapolku ei ole väärä vaan saattaa viedä kohti oikeaa päämäärää – rakkautta kohti. Jokainen hetki on uusi mahdollisuus valita rakkaus.

Minut päivän tekstit ohjasivat suurimman käskyn äärelle: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.” Toinen iso käsky on: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Meitä kiusataan ja haastetaan isoissa ja pienissä asioissa.

Minusta on melkein hykerryttävää se, miten usein elämässä saa kuulla hiljaisen kysymyksen: Mitä rakkaus tässä tilanteessa tekisi?

Missä sitten kuulet Jumalan tahdon? Se ei ehkä kuulu melussa ja kiireessä. Tarvitaan pysähtymistä ja hiljentymistä, kääntymistä sisäänpäinsekä ulkoista että sisäistä hiljaisuutta. Hiljaisuudessa Jumalan ääni kuuluu paremmin kuin kaikenlaisessa hälinässä. Kuuntele. Hiljaisuus puhuu ja sydän kertoo vastauksen.

Luen Fransiskus Assisilaisen rukouksen usein erilaisissa yhteyksissä ja haluan sen nytkin teille lukea, se kertoo mielestäni tämän päivän teemasta jotain hyvin olennaista:

Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa,
toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.

Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,
sillä antaessaan saa,                  
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.