Matti Peiponen 14.7.2019

Luuk. 6: 36-42

Jeesus sanoi:

”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.

Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan.”

Hän puhui heille vielä vertauksin:

”Miten sokea voisi taluttaa sokeaa? Molemmathan siinä putoavat kuoppaan. Ei oppilas ole opettajaansa etevämpi, mutta kyllin oppia saatuaan jokainen on opettajansa veroinen.

Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: ’Annapa, veli, kun otan roskan silmästäsi’? Ethän sinä näe edes hirttä omassa silmässäsi. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.”

 

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus puhuu armahtamisesta ja tuomitsemisesta. Vaikuttaa siltä, että Jeesuksen mielestä meillä ei ole mitään valtuutusta eikä mitään oikeutta tuomita toista ihmistä. Armahtaa sen sijaan pitää – ihan huutomerkin kanssa, vaikka mieli ei niin tekisikään. Armahtavuus on kristillisen elämäntavan perusta.

Meidän kulttuurissamme armahtamisesta muistuttaminen on tärkeää ja ajankohtaista. Lainaan Vihreiden puolueen entistä puheenjohtajaa Touko Aaltoa:

”– Nyt on aika opetella olemaan armollinen itseä kohtaan ja pitämään huolta omasta jaksamisesta. Vain siten voin olla hyödyksi muille. Ilmoitan myöhemmin töihin paluuni aikataulusta.”

Näin Touko Aalto sanoi Kaleva-lehden haastattelussa 13.9.2018 ja jäi pitkälle sairauslomalle.

Meidän tulisi oppia olemaan armollisia itseämme kohtaan. Silloin olemme armollisempia myös muita ihmisiä kohtaan. Näin Touko Aaltoa kaiketi ajatteli, kun poistui julkisuudesta. Jeesuksen puhetta kuunnellessa ajattelen, että armahtamaton ihminen ei ehkä saa kiinni siitä, mitä on se, että Jumala armahtaa. Saattaapa ihminen kuvitella, että omiin hyviin ja esimerkillisiin suorituksiin ja ansioihin vetoamalla, Jumala palkitsisi tai pelastaisi, eikä mitään armahtamista Jumalan puolelta edes tarvita. Tästä ei ole kaukana se, että alamme tarkkailemalla muiden ihmisten olemista ja tekemisiä. Harhaudumme pitämään itseämme muita parempina ja kelvollisempina Jumalalle. Pahimmillaan meistä tulee tuomareita ja tuomitsijoita. Pahimmillaan asetamme itsemme Jumalan paikalle ja kuvittelemme tietävämme ja tuntevamme Jumalan aivoitukset jopa Jumalaa paremmin.

Jeesuksen puhe laittaa meidät kuitenkin pienelle paikalle. Jos syytän, minutkin nostetaan syytteeseen. Jos tuomitsen, minutkin tuomitaan. Jos mittaan ja puntaroin, minutkin mitataan.

Minulla ei ole kuitenkaan valtuuksia sanella, mitä toisen tulisi elää. Omissakin sanoissa, ajatuksissa ja töissä pitäisi olla tarpeeksi tekemistä ja parantamisen varaa.

Armahtaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vääryydet ja rikokset tulisi katsoa läpi sormien. Jumala armahtaa meidät meidän pahoista teoistamme ja suosii meitä ilman ansioita, mutta Jumala myös vastuuttaa meidät ja lähettää elämään tässä maailmassa hänen sanomansa ja opetuksensa mukaan.

Armahtaminen on lahja ja tehtävä. Ihminen saa vapain ja iloisin mielin keskittyä lähimmäisensä rakastamiseen ja armahtamiseen, koska tekoja ei tehdä Jumalan miellyttämiseksi, vaan toisen ihmisen ja tämän maailman parhaaksi.

Viikko sitten olin herättäjäjuhlilla Nivalassa. Tunnuksena siellä oli Armossa avarassa. Siellä mieleeni tuli, että armo ja armahtaminen laajentavat ja avartavat, kun taas tuomio ja tuomitseminen kaventavat ja sulkevat.

Jeesus Kristus lähetti meidät laajentamaan omia näköalojamme, avaamaan omia oviamme, murtamaan omia lukkojamme, ei sulkemaan tai sulkeutumaan itseltämme ja toinen toisiltamme. Eikä maailmaltakaan.

Nivalassa veisattiin virsi (Siionin virsi 5), jonka viimeinen säkeistö kiteyttää minusta armon merkityksen ja tärkeyden hyvin. Armossa ja armahtamisessa Jumala on hän, joka tekee ja toimii. Omat voimamme voivat olla vähissä, mutta Jumalan armo kantaa. Tämän värssyn olen nähnyt itsemurhan tehneen kuolinilmoituksessa. Tämän säkeistön olen kuullut toimineen masennukseen sairastuneen ihmisen oljenkortena:

Kun oma pohja vajoaa,

niin armo yhä kannattaa.

Sen päällä, niin kuin kallion,

minulla turvapaikka on.