Kirjeitä Peruutusten maasta 2

Aika ajoittain elämä tuntuu ihan normaalilta, varsinkin silloin kun aurinko paistaa ja kuljen koiran kanssa ulkona metsäteillä. Ihmisiä tulee vastaan ja puheen sorinaa kuuluu, kuka puhuu puhelimeen, kuka rinnalla kulkijalle. Iloitsen keväästä, runsaasta lenkkeilyn mahdollisuudesta ja auringosta. Somessa katselen huvittuneena ihmisten lapsuuden ja nuoruuden aikaisia kuvia ja vilkasta viestittelyä asiasta, jos toisesta. Tulette lähelleni kaikki kaverini. Hienoa, että tekniikka pelaa ja luo virtuaalista läheisyyttä, kun kohtaamiset ovat tauolla.

Mutta pakko myöntää, että myös turhautumisen ja huolen hetkiä tulee. Vatsaa nipistää kun mietin, miten tästä selvitään. Pienetkin pettymykset saavat sielun sekaisin. Yllättävän hyvätkin asiat on vaikeaa toteuttaa, jos yrittää suojella itseään ja kanssaihmisiä kohtaamiselta. Pettymyksen kanssa on paras elää niin, että miettii asioiden mittasuhteita. Mitä kaikkea on jo mennyt niin sanotusti mönkään. Eipä tämä ole siinä mittakaavassa enää niin suuri asia. Eikä mikään ole, kun vaakakupissa on terveys. Tämän olen kuullut jo monta kertaa ja se on niin totta.

Entäpä sitten rukous? Tuntuu kuin olisin tukkeessa, ei löydy sanoja. On helpompaa kuunnella tai lukea toisten rukouksia ja liittää oma huokauksensa mukaan. Huokailemista ja hiljaisuutta oma rukous on, sanatonta. Paljon tulee viestejä ja meitä kutsutaan yhdessä rukoilemaan, milloin aamulla, milloin päivällä, milloin illalla. Se kuulostaa turvalliselta ja hyvältä. Me arvostamme jälleen asioita, jotka hyvinä päivinä tahtovat unohtua. Kääriydyn maailmanlaajan kirkon ja kristittyjen rukouksiin. Olen yhtä miljoonien rukoilijoiden kanssa. Oikeastaan kaiken aikaa.

Mitä kaipaan? Katsoin tänään kuvaa tuomasmessun sivuilla, jossa ihmiset penkissä tervehtivät toisiaan rauhantervehdyksen aikana. Yhtäkkiä kaipasin tuota hetkeä. Mahdollisuutta sanoa ”Kristuksen rauhaa” ja halata sinua ystäväni. Kristuksen rauhaa sinulle.

 

Tuomaspappi Pirjo