Kati Pirttimaa 17.6.2018

”Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja”, sanoo Jeesus päivän evankeliumissa. Aloittaa vieläpä hyvin painokkaasti: ”Menkää ja tutkikaa.” Tutkitaan siis armoa ja armahtavaisuutta, sekä yksilön että yhteisön näkökulmasta. Molemmat tarvitsevat niitä.

Tänä keväänä, keskellä tiivistä työputkea, eräs hiippakuntamme kirkkoherroista käveli työhuoneeseeni Espoon tuomiokapitulissa ja sanoi: ”muista Kati, että aina ei tarvitse olla kympin tyttö.” Se osui. Minun on vaikea ajatella, että riitän. Aina pitää yrittää enemmän, aina pitää pyrkiä parempaan. Joskus syntyy paine luopua jostakin, jotta kelpaisi, itselleen ja muille. Ikään kuin jostakin luopuminen tekisi minusta paremman ihmisen. Että minun pitäisi uhrata jotakin, että kelpaan. On toisinaan vaikea armahtaa itseään.

Päivän evankeliumissa fariseukset ovat sitä mieltä, että kunnon ihminen olisi ollut menemättä syntisten pariin. Kunnon ihminen olisi luopunut menemisestä. Uskoisin, että moni täälläkin on kuullut elämänsä aikana ohjeita siitä, mitä kristitty ei saa tehdä ja mihin ei saa mennä, mihin ei saa osallistua. Oman itsen pohtiminen tällaisten negaatioiden kautta on lamauttavaa. Ei siinä ole armollisuutta.

Entä sitten yhteisön armahtavaisuus?

Kuluneena keväänä olen lukenut Pauliina Rauhalan romaanin Synninkantajat, joka koskettavasti ja terävänäköisesti kuvaa yhteisön armottomuutta ja vaatimuksia. Romaanin riipaisevin kohta on se, jossa perheen tytär joutuu katkaisemaan suhteen äitiinsä pysyäkseen yhteisön jäsenenä. Perhesiteet siis uhrataan yhteisön hyväksi. ”Kukaan ei olisi halunnut luopua kenestäkään, mutta pelko oli kasvanut rakkautta suuremmaksi”, kirjoittaa Rauhala. Yhteisö ja yhteisön yhtenäisyys asettuu yksilön hyvän edelle. Tällöin yhteisö asettautuu asemaan joka ei sille kuulu. Ihminen, lähimmäisenrakkaus ja armo unohtuvat.

Evankeliumitekstissä Jeesus osoittaa, että tarpeen tullen eettisesti oikea toimintatapa ylittää formaalit tapasäädökset. Fariseukset kuvittelivat, että hurskautta oli pidättäytyä publikaanien seurasta. Ei, hurskautta on nimenomaan mennä seuraan. Ei se ehkä ole ihan helppoa, mennä oman turvallisen ja tutun ulkopuolelle. Heidän luokseen, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa ja ovat hyljeksittyjä.

Jeesus sanoo Matteukselle: ”Seuraa minua”. Hän ei sano: ”luovu tästä ja tuosta, sitten voit seurata minua.” Tai: ”tee näin ja älä tee tuota, sitten tulen luoksesi aterioimaan.” Hän sanoi: ”seuraa minua”. Jeesus tiesi ja tietää, että ihminen, jolle osoitetaan armahtavaisuutta, hyväksyntää ja rakkautta, tulee nähdyksi, tulee kokonaiseksi – pelastetuksi – ja lähtee toteuttamaan sitä tehtävää, jota varten Jumala on hänet luonut.

Kun jakaa armoa ja armollisuutta, jakaa rakkautta. Se saa aikaan paljon.

Tänään sanotaan sekä sinulle että minulle: Sinä kelpaat. Juuri sellaisena kuin olet, ehkä vähän rikkinäisenä, ehkä vähän väsyneenä, keskeneräisenä ihmisenä. Jumalan luomana, Jumalan yhteyteensä luomana. Yhdessä me voimme muodostaa yhteisön, jota voisi kuvata niin, että sinne voivat tulla kaikki he, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa muualta, keskeneräisinä voimme yhdessä osoittaa armollisuutta toinen toisillemme.

Hyvä kuulijat,

Tämä maailma ja jokainen ihminen kaipaa armoa ja armahtavaisuutta, ei turhia uhreja. Armoa.