Kaisa Raittila 17.3.2019

Jos olisimme Taizén yhteisössä, siellä burgundilaisen kukkulan pienessä kylässä, jonka ekumeenisen yhteisön lauluja tänään laulamme ja johon tuhannet ja tuhannet nuoret ja vähän vanhemmatkin saapuvat viikosta ja kuukaudesta toiseen, olisimme juuri nyt hiljaa. Taizén Sovituksenkirkossa, joka on tätä Agricolan kirkkoa monta kertaa suurempi ja jonka lattialla istutaan tiuhassa toinen toisen lomassa, olisi luettu päivän raamatunteksti monella kielellä kuten me täällä mutta sen jälkeen kukaan ei olisi noussut puhumaan siitä. Eri kulttuurien, eri kirkkokuntien ja jopa eri uskontojen keskeltä Taizén kukkulalle kiivenneet olisivat juuri nyt yhdessä hiljaa koko sen ajan, jonka aion teille puhua.

Se on rohkeaa.

Se on rohkeaa siksi, että hiljaisuutta pidetään kiusallisena.

Jos puheeni sijaan vaikenisimme, moni pidättäisi hiki niskassa yskää, ettei häiritsisi toisia. Varoisimme vaihtamasta asentoa, ettei kuuluisi natinaa. Radionkuuntelija panisi toistamiseen vastaanottimensa päälle ja pois, kun luulisi yhteyden katkenneen.

Mutta ennen kaikkea hiljaisuus on rohkeaa siksi, ettei kukaan selitä, mitä raamatunkohdasta pitäisi ajatella. Kukaan ei asetu opettajan tai tienviitan rooliin. Kukaan ei hallinnoi sitä, miten uskon.

Hiljaisuus uskoo minuun. Se tekee tilaa omalle tavalleni ajatella ja rukoilla. Se sallii ajatuksen harhailla tai jopa loppua. Sovituksenkirkon hiljaisuus on aukea mutta kuitenkin turvallinen paikka. Lattialla istutaan niin lähellä toista, että hänen erilainen maailmansa on vain kädenmitan päässä, ja oma erilainen maailmani saa olla siinä kokonaisena omalla paikallaan. Uskomme ei valaise meitä. Janomme valaisee.

Lapsena tuli rauhallinen mieli, kun kuuli ne oikeaksi uskoksi mieltämänsä sanat. Lestadiolaisessa perinteessä niitä edusti tapa saarnata synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Nuorena kuljin monenlaisissa kristittyjen yhteisöissä.

Joissakin oikeat sanat olivat tietyllä tavalla vapaasti ääneen rukoilemista. Joissakin se oli tietyllä tavalla veisaamista. Joissakin se oli turhankin lakihenkisesti suoritettua yksinkertaista elämää.

Ihmisillä, minullakin, oli ja on tarve kuulua johonkin ja toimia niin kuin omassa yhteisössä on oikein.

Täällä Tuomasmessussakin on oma oikeansa. Vakituiset kävijät tietävät tarkkaan, miten minkin pitää mennä. Muutokset hämmentävät. Kirkkomme korkeakirkollisille teologeille rakas on kuorisääntö – siis se, että tuolla alttarilla toimitaan aina samalla tavalla. Että jokainen ele on tarkkaan mietitty sen syvintä teologiaa myöten. Toiset taas pitävät tinkimättä kiinni oman ajattelunsa muuttumattomuudesta tai uhraavat elämänsä uskoakseen niin kuin toisten mielestä on oikein.

Oikealla tavalla uskomisen vaatimus on tuhonnut avioliittoja, etäännyttänyt lapset vanhemmistaan, vienyt erilaisissa uskonsodissa jopa hengen tuhansilta ja tuhansilta ja täyteläisen elämän edellytykset kokonaisilta sukupolvilta.

Oikean ja väärän uskon raja ei ole kulkenut eikä tänäkään päivänä kulje valtion, kirkkokunnan tai uskonnon rajaa pitkin.

Se kulkee uskonnollisten yhteisöjen välissä ja perheiden sisällä. Se kaventaa ystävyyttä ja sammuttaa lämpöä kaikkialla missä olemme.

Tämän päivän kertomuksessa kanaanilaisesta naisesta Jeesuskin tuntuu vaativan oikeaa uskoa. Hän on kuulemma tullut tänne vain oman kansansa, omanuskoistensa kadonneita lampaita varten. Itse asiassa Jeesus kuulostaa yhtä tylyltä kuin moni nykyinen oman uskonyhteisönsä rajan vetäjä.

Kanaanilainen nainen ei kuulu oikeauskoisten joukkoon.

Kun hän siitä huolimatta penää oikeuttaan saada toisten hyvästä edes pöydältä putoavat murut, Jeesus ymmärtää kohtuuttomuutensa. Naisen itsepintainen luottamus saarnaa hänelle, luottamusta saarnaavalle Jumalan Pojalle.

Uskon sanotaan siirtävän vuoria. Jos niin on, minulla ei ole uskoa. Enhän vähän vakaumukseni voimalla saa siirretyksi edes päivääni täyttäviä turhia tekemisiä tärkeämpien tieltä.

Olen Pietari, joka nousee kyllä innostuneena veneestä keskellä järveä, mutta vajoaa jo kohta pinnan alle.

Minä uskon, auta epäuskoani, niin me sanomme.

Kanaanilaisella naisella ei kuitenkaan ole uskosta puute. Hän ei vain kuulu joukkoon. Hän uskoo väärin. Se puhuttelee minua tänään.

Millaista on oikea usko? Kenellä on valta määrittää se?

Ja toden totta: pitääkö meidän olla huolissamme uskon laadusta? Onko usko meidän varassamme ja vastuullamme?

Oikean ja väärän uskon raja kulkee myös minun sisälläni. Usein olen hämmentynyt enkä tiedä, miten uskoa ja mihin.

Olen mukana kristinuskon suuren muutospaineen aallossa. Tunnistan, että moni aikaisemmin minulle tärkeä tapa ajatella ja sanoa ja toimia ei enää tunnukaan tärkeältä. Kristillisyydestäni on pudonnut pintaa kuin sipulista suomuja. Samalla esiin on kuoriutunut sykkivä, mehukas ydin, jota ihmettelen kuin kevään ensimmäistä versoa.

Väliin tunnen syyllisyyttä. Voiko näin ajatella? Olenko mennyt liian pitkälle? Vieläkö olen kristitty?

Syyllisyyttäni ei helpota tämän ajan jeesusten rajanveto. Tunnen usein, etten ole oikein mitään kansaa tai ainakaan sen lampaita.

Siksi tämän päivän evankeliumi on todellinen ilosanoma kaltaisilleni. Jos olen jo aikaisemmin oppinut, ettei liian vähäinen usko haittaa, nyt opin, ettei haittaa, vaikka usko olisi vääränlaista.

Uskollani en tule autuaaksi. Se, mitä ajattelen, ei uhkaa olemisemme syvintä merkitystä. Uskoni vähyys tai uskoni vääryys eivät heilauta luottamuksemme perustaa.

Kanaanilaisen naisen tarinassa minua ilahduttaa se, ettei Jeesuskaan tiedä, millaista on oikea usko. Vasta kun hän on kasvokkain toisen hädän, toisen luottamuksen ja pakko sanoa, myös toisen nokkelan älyn kanssa, häneltä loppuvat määreet ja rajat.

Oikean ja väärän uskon raja katoaa, kun lakkaan etsimästä eroavaisuuksia, järjestelemästä totuuksia ja viilaamasta kirjainten kylkiä.

Usko ilman rukousta on vain tietämistä, ei luottamista.

Siksi istun kanssasi tänään Sovituksenkirkon lattialle. Olet oman erilaisen maailmasi kanssa siinä kädenmitan päässä. Minun erilainen maailmani saa olla sellainen kuin on. Mikään, mitä ajattelemme, ei erota meitä, koska olemme istuneet toistemme seuraan luottavaisina ja teemme hiljaisuudessa toisillemme tilaa. Hiljaisuus on pimeäämme, tietämättömyyteemme ja tyhjyyteemme aukeava turvallinen paikka.

Yömme synkkyys ei ole yötä hänelle. Yömme loistaa kirkkauttasi, Herra.

Nousemme nyt tunnustamaan kristillisen uskomme sanoilla, jotka sitovat meidät menneisiin sukupolviin ja joita sukupolvesta toiseen toistamalla muistutamme toivon, yhteyden ja luottamuksen perinnöstä, jonka soihtua kannamme tässä maailmassa.