Ikävän huoneissa

Joulun kuva on vastasyntynyt. Jumala juuri äsken ihmiseksi syntyneenä. Lapsi, viaton ja vaatimaton, syrjitty ja kaukana kotoa.

Jumala tuntee joulun. Lapsen ja aikuisen ilon läheisistä ja kaipauksen yhteyteen. Tuntee ilon lahjaksi saadusta, kun toinen ojentaa ja toinen vastaanottaa. Tuntee pelon ja yksinäisyyden. Tuntee sen, miten luokse tullut tuttu enkeli tai vieras tietäjä tuo lohdutuksen ja hiljaisen ilon.

Jumala, ihmiseksi syntynyt, tuntee myös köyhyyden häpeän ja surun siitä, kun ei ole niin kuin toisilla, lämpimissä majataloissa, runsaiden pöytien äärellä.  Yksinäisyyden ja ikävän huoneissa ihmiseksi tullutta Jumalaa kaivataan kaikkina vuoden päivinä. Siellä ei ole eroa juhlalla ja arjella, ei ihmisten eikä tavaran runsautta. Siellä kaivataan kosketusta, syliä, lohdutusta. Nähdyksi tulemista.

Tuon vastasyntyneen luona on aina yhtäaikaa joulu ja pääsiäinen. Jumalan syntymään on kirjoitettu sisälle kuolema, niin kuin meillä jokaisella. Ilo ja kärsimys. Ne ovat vuorotellen läsnä jokaisessa päivässä ja elämässä. Niiden kanssa kuljemme.

Kun joulun lapsi hamuaa vastasyntyneen vaistolla ja halulla äidin rintaa jouluyönä, luottaen äidin kertakaikkiseen läsnäoloon ja elämää antavaan voimaan, hän kuulee kuiskauksen, joista tulee hänen sanansa meille: Minun ruumiini, sinun puolestasi. Nuo sanat kertovat sen, miksi Jumala on tullut jouluna ihmiseksi. Ollakseen läsnä, meidän puolellamme ja puolestamme, elämässä ja kerran kuolemassa.

Jumala,

lähetä meidät yksinäisyyden ja ikävän huoneisiin.

Viemään syli, käsien lämpö, lohdutus ja läsnäolo.

Meidät sinun puolestasi.

Sillä sinä annoit itsesi meille,

että me menisimme.