Heli Pruuki 29.9.2019

Palauta mieleen tilanne, jossa sinua on katsottu kauniisti silmiin, sillä lailla että koit tulevasi nähdyksi ja kannatelluksi?

Kuka sinua katsoi? Miten hän katsoi? Mitä se katse kertoi sinulle sinusta itsestäsi?

Vajaa kymmenen vuotta sitten olin perheeni kanssa lomamatkalla pikkupaikkakunnalla Etelä-Euroopassa. Perheemme viisi lasta olivat silloin aika pieniä, esikoinen oli semmoinen 10 -vuotias ja pienin vielä vauva. Meidän lapset ovat ihan tavallisia lapsia joten voitte kuvitella, että touhua ja säätöä riitti, ja ääntäkin. Ei ollut vapaa-ajan ongelmia vanhemmilla niihin aikoihin, ja olin aika väsynyt monin tavoin.

Lasten kanssa reissaamisessa on omat haasteensa, mutta siellä pikkukaupungissa oli kaunista ja ihanaa lomailla. Yksi asia oli silmiinpistävää. Minne vain menimmekin, ihmiset katsoivat lapsiamme ja hymyilivät heille. Kun täysin vieras aikuinen tuli vastaan, hän huomasi ja huomioi lapsemme, usein jokaisen erikseen. Katsoi silmiin ja hymyili.

Kiireisilläkin ohikulkijoilla oli aikaa väläyttää lapsille hymy. Jotkut pysähtyivät kommunikoimaan ja katselivat lapsia pidempään ihailevan ja iloisen näköisinä. Minne vain menimme, koko perhe – sekä aikuiset että lapset kohdattiin kauniisti ja ystävällisesti kaduilla ja esimerkiksi ravintoloissa ja kaupoissa.

Huomasin asian heti ensimmäisenä päivänä, ja niin huomasivat myös lapset. Asia selvästi vaikutti heihin, se oli niin erilaista kuin kotimaassa. Aluksi lapset hämmentyivät ja hymyilivät takaisin ujosti, joku käänsi kasvoja poiskin. Mutta aika nopeasti he alkoivat odottaa ystävällisiä katseita ja hymyjä. He alkoivat kohottaa kasvonsa ja silmät avonaisina katsoa ohikulkijoita, ihan vieraita ihmisiä. Hymyilivät itsekin. Katsoivat ihmisiä odottaen kaunista ja hyvää kohtaamista, odottaen hymyä, odottaen iloa toinen toisistaan. Eivätkä he oikeastaan joutuneet pettymään.

Parissa päivässä lapset alkoivat vähän kuin säteillä. He muuttuivat tavallista iloisemmiksi ja meistä tuntui, että myös rauhallisemmiksi, onnellisemmiksi. Lapset nauttivat siitä, että heidät nähtiin niin ihanina ja tärkeinä.

Ja tiedättekö, kyllä se oli hoitavaa myös väsyneelle äidille, väsyneille vanhemmille. Toisten aikuisten silmistä me luimme, että meillä on tässä käsissämme aarteita, ihania lapsia. Toisten aikuisten silmien ja hymyjen kautta me koko perhe, myös vanhemmat, tulimme kannatelluiksi. Se oli tärkeää ja rohkaisevaa. Muistin väsymyksenikin keskellä itsekin iloita lapsistani, paremmin kuin muulloin muistin. Se oli sellainen positiivinen kierre. Ehkä me vanhemmatkin muutuimme iloisemmiksi ja rauhallisemmiksi.

Sitten eräänä päivänä sain tietää, miksi siinä kaupungissa nähtiin lapset niin erityisellä tavalla. Eräs paikallinen nuori nainen alkoi sanoin ihastella lapsiamme. Sanoin sen tuntuvan tosi hyvältä, ja totesin ettei vanhempana sitä aina muista nähdä lapsiaan sillä tavoin.

Silloin nainen kertoi: Me täällä uskomme, että kaikki lapset ovat enkeleitä. Me uskomme, että kaikki lapset tuovat terveisiä Jumalalta.

Paluu reissulta tapahtui pian ja totuimme taas nopeasti suomalaiseen välttelevämpään tapaan kohdata tai olla kohtaamatta toinen ihminen, myös lapsi. Hyvin pian lapsetkin palasivat tavallisiksi itsekseen eivätkä enää odottaneet katsetta ohikulkijoilta.

Vuosien varrella lasten kanssa täällä Suomessa eläessä on monta kertaa vastaan tullut aika lapsivihamielinenkin suhtautuminen, mutta yleisempää taitaa olla ihan vaan välinpitämättömyys. Olen välillä muistellut tuota lomamatkan kokemusta. Aikuiset pystyivät tuollaiseen kannatteluun siellä, koska he olivat itse lapsina saaneet saman kohtelun: saman ilon aikuisten katseissa. Kyse on sukupolvien ketjusta. He ovat saaneet rakastavia katseita vauvasta asti ja kykenevät antamaan samaa lahjaa eteenpäin. Kannattelevassa yhteisössä silloinkin, kun omat vanhemmat eivät pysty tai jaksa, on lapsella kuitenkin ympäröivä yhteisö, joka katsoo lasta kauniisti ja kannattelee tätä. Tämä puolestaan kannattelee myös vanhempia.

Täällä meillä, meiltä yhteisönä ja yhteiskuntana puuttuu tuo ketju. Rakkautta ja tukiverkkoja on, mutta ei yhteisen kannattelun muodossa eikä ollenkaan kaikilla. Meistä aikuisista moni on jäänyt itse jo lapsena vaille ja kaipaamaan hyviä katseita ja kannattelua toisilta ihmisiltä. Niinpä emme osaa sitä niin luonnostamme. Meillä on paljon monentasoista yksinäisyyttä. Lapsilla, nuorilla, aikuisilla, vanhuksilla, perheillä.

Katsoin hiljattain Me-säätiön laskurista, että tällä hetkellä meillä on Suomessa 65 941 syrjäytynyttä nuorta. Siis 65941 15-29 -vuotiasta, jotka ovat kokonaan koulutuksen ja työelämän ulkopuolella. Jokaisen tarina on tietysti yksilöllinen, mutta niissä on myös samoja piirteitä. Hyvin monilta on puuttunut ympäriltä turvallinen aikuisuus.

Olisiko meillä nämä melkein 66 000 syrjäytynyttä nuorta tässä maassa, jos ympäröivä maailma olisi nähnyt heidät enkeleinä, ilon aiheina, aarteina? Ajattelen, että meistä jokainen voi osaltaan muuttaa maailmaa tässä kohtaa ja se juuri on se mihin Jeesus meitä evankeliumissa kehottaa: Ottakaa lapsi esikuvaksi. Katsokaa lasta.

Se että Jeesus otti keskelle ja esikuvaksi lapsen, oli siihen patriarkaaliseen aikaan aivan tavatonta, suorastaan radikaalia. Ei lapset olleet erityisen arvostettuja. Jeesus kuitenkin toi aikuisten keskelle lapsen ja käski katsomaan hänestä mallia. Luulen, että hän tarkoitti juuri lapsen kykyä olla oma itsensä, lapsi. Kykyä tarvita ja muistaa, että minä tarvitsen itseäni isompaa, en pärjää yksin. Kykyä liittyä toisiin ja turvautua toisiin ihmisiin ja Jumalaan.

Kukaan ei pärjää yksin, mutta meiltä aikuisilta se joskus unohtuu. Tai olemme joutuneet yrittämään yksin niin kauan, ettemme enää uskalla tarvita ketään, turvautua keneenkään – kohottaa katsettamme odottamaan hyvää toiselta. Muutumme välinpitämättömiksi ja ehkä itseriittoisiksi. Se on surullinen kierre. Ja yleinen kierre, joka liittyy sekä yksilön omaan historiaan että yhteisön historiaan.

Näitä surullisia kierteitä voi hoitaa ja parantaa, sekä yksilön että yhteisön tasolla. Meillä kaikilla on haavamme, ja taakkamme. Olen psykoterapeutti ja terapiassa usein käsitellään ihmisen historian vaikeita alueita. Se on tärkeä asia.

Samalla yhtä tärkeää kuin on vaikeiden vaiheiden tutkiminen, on sen kaiken muistaminen, mitä hyvää elämä on tuonut eteen. Vaikkei meitä olisi kukaan koskaan nähnyt enkeleinä tai sinnepäinkään, on meistä jokaista kannatellut tähän asti rakkaus. Ehkä välttelevästikin ilmaistu rakkaus toisilta ihmisiltä, ja Jumalan rakkaus. Meidän taivaallisen vanhempamme rakkaus. Se sama siunaus, jonka Jumala lupasi jo Jaakobille ja kaikille hänen jälkeläisilleen. Me kannamme taakkojamme, mutta meitä kantaa rakkaus.

Minua on tänä vuonna puhutellut erityisesti Lassi Nummen runo, joka puhuu vähän samasta asiasta. Haluan jakaa sen teidän kanssanne.

 

Kaikki virtaa poispäin,

kaikki virtaa pois.

 

Kun saavumme tähän hetkeen, pysähdymme – ja katso:

kaikki virtaa tähän hetkeen. Mikään ei pois.

 

Joen pintaan heijastuu kaikki:

puut ja pylväät,

vuodet

kasvot

      kaikki rakkaus tähän hetkeen.

 

Ja runsaat silmut.

Kevään suuri valo.

 

Kaikki rakkaus, jonka olet saanut lapsena, nuorena, aikuisena – se on mukanasi, se virtaa aina läsnäolevaan hetkeen. Se heijastuu tähän hetkeen.

Nyt pyydän sinua uudelleen ajattelemaan niitä silmiä, jotka ovat katselleet sinua kauniisti.

Miten sinä haluat heijastaa eteenpäin sitä rakkautta, jonka olet saanut osaksesi toisilta ihmisiltä, Jumalalta?

Yksi tapa heijastella saamaamme rakkautta olisi se, että alkaisimme nähdä enkelin kaikissa vastaantulevissa lapsissa ja nuorissa. Näkisimme heistä jokaisen tuovan terveisiä Jumalalta. Lähipiirin lasten, ja vieraiden lasten. Emme ohittaisi lasta tylyin kasvoin. Ehkä pysähtyisimme vaihtamaan muutaman mukavan lauseen lapsen kanssa ratikasssa? Katsoisimme ystävällisesti umpimielisen näköistä murrosikäistä, kuin kannustaen kestämään raskas vaihe elämässä? Kysyisimme naapurilapsen ja teinin kuulumisia.

Muistaisimme, että kaikilla heillä ei ole turvallista aikuisuutta omassa perheessä, meillä kaikilla on vastuu olla turvallisia aikuisia. Mitä silmuja se voisikaan kasvattaa tai auttaa avaamaan? Enkeleinä nähdyistä lapsista ja nuorista kasvaa aikuisia, jotka kykenevät samaan.

Uskon, että sitä kautta me aivan oikeasti saamme terveisiä Jumalalta. Ja itsessämmekin kasvavat runsaat silmut.