Heikki Nenonen 17.2.2019

Matt. 20: 1-16

Jeesus sanoi:

    Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. Menkää tekin viinitarhaan, hän sanoi heille, minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?’ ’Kukaan ei ole palkannut meitä’, he vastasivat. Hän sanoi miehille: Menkää tekin minun viinitarhaani.

    Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?

    Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.

Oikea työntekijämitoitus on viime viikkojen julkisessa keskustelussa ollut ns. Kaikkien huulilla. Kun yksityiset, suuret palveluntuottajat ovat vanhus- ja hoivapalveluissa harjoittaneet liiketoimintaa, moni on havahtunut toteamaan, että ei se vapaa markkinatalous ihan kaikille aloille käy. Liian pieni hoitajamitoitus ja hoitotehokkuuden maksimointi ei takaa jokaisen oikeutta ihmisarvoiseen elämään, varsinkaan vanhana. Siksi työntekijöiden minimitason halutaankin puuttua lainsäädännöllisin keinoin, viimeksi tänään Hesarissa. Ei tarvita profeettaa ennustamaan, mikä asia nousee yhdeksi isoksi vaaliteemaksi kevään eduskuntavaaleissa.

Kiinnostavalla tavalla evankeliumitekstissä asetelma muistuttaa tätä keskustelua. Siinäkin on henkilöinä omistava suurtilallinen, työntekijät ja oikea työntekijämitoitus. Palkkaneuvottelu nousee keskiöön, mutta ennen kaikkea kysymys oikeudenmukaisuudesta.

Noina aikoina päivätyöläisten käyttäminen maatöissä oli ilmeisen yleistä ja maanomistajan kannalta kätevää: jos työntekijä loukkaantui tai kuoli, työnantajalle ei asiasta koitunut taakkaa. Hän saattoi kätevästi palkata muita päivätyöläisiä, sillä heitä oli tarjolla. Heillä saattoi teettää päivän raskaimmat ja vaarallisimmat työt ja näin säästää omaa väkeä. Oli ns. työnantajan markkinat. Jotain tuttua tässäkin, olisiko?

Syytös tässä kohdistuu maanomistajan epätasa-arvoiseen kohteluun. Hän palkkasi väkeä pitkin päivää ja vielä ihan illansuussa, kun työt oli jo melkein tehty. Maanomistaja oli sopinut ajan mukaisen yhden denaarin minimipäiväpalkan kaikkien kanssa, mutta työt jakautuivat hyvin epätasaisesti. Arvioidaanpa hiukan maanomistajan toimintaa.

Kyllä, se oli epätasa-arvoista. Toiset pääsivät helpolla, toiset eivät. Toisaalta se oli rehellistä, hän ei rikkonut lupaustaan vaan piti sen kunniakkaasti kaikkien kohdalla. Tarina ei kerro, että entä jos viimeksi palkatut olivatkin ns. Vaikeimmin työllistyviä, ehkä työtehoiltaan rajoittuneita, joita syystä tai toisesta kukaan ei huolinut töihinsä. Tällöin maanomistajan työkutsua voidaan pitää reiluna, suorastaan ihmisoikeustekona ja se asettaa koko kuvion uuteen valoon. Entä jos Jeesus otti kantaa perustulokokeiluun tai kansalaispalkkaan jakaessaan kaikille saman verran? Ensimmäiset tulokset eli hirveä urputus ei ainakaan olleet kovin rohkaisevia.

No ehkei sentään kyse ollut siitä. Minusta huomio on kiinnitettävä siihen, että maanomistaja ei ollut poikkeuksellisen ikävä vaan poikkeuksellisen reilu ihminen. Ensin hän huolehti minimistä, mutta jos hän olisi toiminut kitsaan omistajan tavoin, hän olisi ottanut työväkeä minimimitoituksella ja saanut näin pienemmillä kustannuksilla enemmän tulosta viivan alle. Ainakin 11. tunnilla tehdyt rekrytoinnit olivat täysin turhia.

Tämän isännän toiminta alleviivaa sitä pientä, mutta merkittävää eroa oikeudenmukaisuuden ja armon välillä. Oikeudenmukaisuus on Jumalan rakkauden minimi ja sitä pitää vaatia. Ajattelen, että kristittynä meillä on erityinen syy vaatia ihmisoikeuksia ja samanarvoista kohtelua yhteiskunnassa jokaiselle Luojan luomalle, koska Jumala on luonut kaiken tämän inhimillisen moninaisuuden omaksi kuvakseen.

Mutta armo ei ole minimi eikä sitä voi vaatia. Armo on Jumalan rakkauden maksimi ja se tulee vaatimatta. Se on jotain, mitä työllistymisen toivostaan luopuneet 11. tunnin työttömät eivät voineet keneltäkään vaatia, mutta jonka he saivat, koska maanomistaja halusi niin. Tiedättekö, kuka tämä maanomistaja on?

Tätä on Jeesuksen sanojen mukaan taivaan valtakunta eli Jumalan rakkaus. Se on sitä, että minimitaso eli oikeudenmukaisuus toteutuu, mutta se ei pääty minimitasoon vaan on enemmän: se on sitä, että elämässään toivon, rakkauden ja ehkä Jumalankin kadottanut ihminen löytää jotain. Se voi olla sitä, että kaiken elämänsä levottomuudessa pysyviä merkityksiä etsivä ihminen kokee sydämessään Jumalan kutsun. Se on sitä, että saa kaikki synnit anteeksi silloin kun ei ansaitsisi. Se voi olla se hyvä, jota et elämääsi uskaltanut pyytää, mutta sait. Ja viime kädessä Armon maksimi on Kristus itse, joka pyhässä sanassa, pyhässä leivässä ja viinissä antaa meille itsensä, alkaa elää meissä ja tehdä meitä uudeksi.

Ja armon maksimi on niin suuri, että meitä kutsutaan paitsi omistamaan, myös jakamaan sitä. Esimerkiksi hänelle, joka oman elämänsä 11. tunnilla istuu ja menettää toivoaan.

Kuka hän on? Sinä ehkä tiedät sen?