Heidi Zitting 23.2.2020

Joh. 12: 25-33

Jeesus sanoi:
    ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.
    Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
    Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.

 

Nyt on se hetki, kun ihminen tipahtaa Jumalan varaan. Se voisi olla kuka tahansa meistä. Nimittäin se, joka tipahtaa. Mutta nyt en puhu kenestä tahansa.

Tänään Jeesus on se ihminen, joka tipahtaa Jumalan varaan.

Jeesus on ahdistunut.

Tämä on tärkeää.

On aivan poikkeuksellista, että se seikka edes paljastetaan meille… siis se, että Jeesus on ahdistunut. Antiikin kirjallisuudessa tällainen paljastus on poikkeuksellinen. Miehet eivät tunteile. Sankareita ei esitetä heikkoina.

Mutta tänään Jeesus myöntää heikkoutensa ja sanoo ”olen järkyttynyt. Isä, pelasta minut.”

On käsillä hetki, jolloin Jeesus myöntää, että tapahtumien kulku ei ole enää omissa käsissä tai omassa hallinnassa, tai oman mielen mukaista. Hetki, jolloin oma heikkous, oma ihmisyys, katsoo peilistä kasvoista kasvoihin.

Jeesus on juuri ratsastanut Jerusalemiin. Hänet on hiljattain voideltu Betaniassa. Viimeinen voitelu. Nuoren miehen kuolema on pian edessä. Eikä vain kuolema, vaan se koko nöyryytys. Jeesus, ihminen, on kasvokkain oman heikkoutensa kanssa.

”Olen järkyttynyt, Isä, pelasta minut”.

Hetki, jolloin ihminen tipahtaa Jumalan varaan. Kun kaikki riisutaan. Kun pohjalta löytyy ymmärrys siitä, että tämä ei ole enää minun käsissäni.

Ja sitten se oivallus, että on lupa jättäytyä Jumalan varaan: ”isä, pelasta minut”.

Heittäytyminen Jumalan varaan on omavoimaisuudesta luopumista. Sen myöntämistä, että lopulta turva ei löydy tästä maailmasta. Tämä maailma ei tarjoa sellaista rauhaa, jota Jumala tarjoaa. Vaikka kuinka kerään ja kerään vararahastoa, talvivarastoa, verkostoja ja viisautta, en silti koskaan ole täysin varustautunut tähän elämään. Vaikka kuinka kehitän itseäni ja kouluttaudun, en omin voimin oikeastaan edes tiedä sitä, mihin suuntaan minun olisi hyvä kasvaa.

Se on luovuttamisen hetki, antautumisen hetki, irti päästämisen hetki. Hetki, jolloin heittäydytään Jumalan varaan. Se hetki, jolloin kokemus vapaudesta ja avusta löytyy omavoimaisuudesta luopumisesta, pärjäämisestä luopumisesta. Toisen tarvitsemisesta, Jumalan tarvitsemisesta.

Juuri nyt, tällä paastonajalla, minua kutsutaan jättäytymään Jumalan varaan.

Minua on aina kiehtonut se vapaus, joka piiloutuu vastakohtaansa. Siis se vapaus, jota vuosisatojen ajan munkit ja nunnat ovat etsineet ja löytäneet yksinkertaisesta elämästä. Vapaus, joka löytyy kieltäytymisestä, turhan ja ylimääräisen jättämisestä, luopumisesta. Hiljaisuudesta ja virikkeettömyydestä. Yksinkertaisesta ruoasta. Paastonajasta. Jättäytymisestä Jumalan varaan. Maailmasta katsottuna se näyttää rajoittamiselta, mutta paastonajan sisällä voi oivaltaa mikä vapaus siihen kätkeytyy, kun ei olekaan pakko totella ihmiseen kätkeytyvää perusahneutta. Kun voi valita olla haalimatta omaisuutta.

”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen.” Jeesus muistuttaa meitä tänään.

Ihmisyys tyypillisimmillään rakentaa turvaa ympärilleen yltäkylläisyydestä. Jo pieni lapsi ottaisi mieluummin enemmän kuin vähemmän. Enemmän leluja, enemmän herkkuja, enemmän ruutuaikaa. Kutsun sitä ihmisen perusahneudeksi. Kun juhlissa on tarjolla neljää kakkua, on kamalan vaikea ajatella, että en maistaisi niitä kaikkia. Kohtuus on vaikeaa. Kohtuullisuus onkin hyve, eli taito, joka vaatisi opettelua. Aristoteles piti kohtuullisuutta hyveenä, mutta myös kristityt filosofit, kuten Klemens Aleksandrialainen, 200 luvun alussa elänyt kristitty pyhimys, on painottanut kohtuullisuuden merkitystä. Kohtuuteen pystyminen on vapautta.

Mutta kohtuullisuus ei ole ihmiselle luontaisesti helppoa. Perusahneus kahlitsee. Perusahneus lupaa nopean tyydytyksen ja helpon vastauksen ihmisenä olemisen ongelmaan. Perusahneus kuitenkin aina lopulta saa meidät itsemme voimaan pahoin ja siinä sivussa koko luomakunnan tuhon partaalle.

Vapaus piilekin vastakkaisessa suunnassa: ei saavuttamisessa, vaan luopumisessa, jättäytymisessä Jumalan varaan. Saa luopua oikein tietämisestä, saa luopua varmuudesta, saa heittäytyä epävarmuuteen, tarttua uskoon ja toivoon.

Tänään Jeesus on mitä voimakkaimmin sekä ihminen, että Jumala.

Teologian kielellä puhutaan kaksiluonto-opista. Jeesus on kokonaan ihminen: tuntee kipua, kylmyyttä, yksinäisyyttä, pelkoa ja heikkoutta, elämän ja kuoleman edessä. Ja samalla Jeesus on kokonaan Jumala. Hädänkin hetkellä Jeesus tiedostaa, että edessä olevasta rististä ei ole mahdollista kieltäytyä: ”Ei, Juuri tähän on koko elämäni tähdännyt.” ja ”Kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.”

”Minä vedän kaikki luokseni.”

Jeesuksen jokainen virke on tänään latautunut. Tänään ei ole kevyttä puhetta.

Jeesus, joka on yhtä aikaa ihminen ja Jumala, ei lupaa itselleen tai seuraajilleen helppoa osaa, mutta että häntä saa seurata. Siinä kaupan päälliseksi saa maistiaisen vapaudesta. Mutta se ei ole mikään helppo vapaus. Ei sellainen, mitä maailma tarjoaa; vaan sellainen, jossa hiljaa hyväksyn Jumalan läsnäolon minussa. Jossa hyväksyn sen työn, jota hän tekee minussa. Hyväksyn sen, että Jumalan edessä olen täysin alaston.  Jumalassa en voi paeta mitään. Ja samalla, minun ei tarvitse paeta.

Koska Jeesus, ihminen ja Jumala tuntee ahdistukseni. Hän on sen kokenut itse. Hän tietää sen hetken, kun ahdistaa tai pelottaa, sen hetken, kun omat keinot loppuvat. Ja Hän on avannut tien.

Tässä on paastonaikamme tienviitat: jättäytyminen Jumalan varaan, perusahneudesta vapautuminen ja katseen kohdistaminen kohti Jeesuksen ristiä, joka sisältää lupauksen ”minä vedän kaikki luokseni”.