Heidi Zitting 11.2.2018

Nyt seuraa rakkaudentunnustus. Minä nimittäin rakastan tätä kirkkoa. Enkä vaan tätä meidän ev.lut kirkkoamme vaan ihan tätä maailmanlaajuista Jeesuksen seuraajien sakkia sakramentteineen. Ajatelkaa, täällä tänään ja kaukana Filippiineillä käydään ehtoollispöytään saman Kristuksen hoidettavaksi. Kerätään kolehtia ja kannetaan toinen toisemme taakkaa.

Mutta samalla on pakko kyllä myöntää että joskus rakastaminen on tehty aivan äärimmäisen vaikeaksi. Ei vain aviopuolison rakastaminen, vaan ihan tämän kirkonkin rakastaminen. Nyt viimeaikoina kirkon rakastaminen on ollut ajoittain jopa tuskallista. Avioliittokeskustelu, keskustelu meidän naisten asemasta ja paikasta tässä kirkossa, kirkkoherrojen rahankäyttö ja mitä vielä. Yksi syyttää toista, … ja kolmas tätä ensimmäistä …mistä neljäs innostuu joukkoon mukaan sitä kolmatta syyttämään. Ja ulkopuolisen silmin katsottuna jokainen vielä tuntuu syyttävän toista ihan syystä. Ainakin melkein.

Minua on lohdutettu sillä, että kuulemma kahdeksankymmentäluvulla oli yhtä vaikeaa. Ja samoin kuulemma viisikymmentäluvulla. Aihepiiritkin olivat kutakuinkin samat: avioliitto ja naisten paikka kirkossa. Ei mitään uutta auringon alla.

Tänään meillä on paastoon laskeutuminen edessä. Meillä on edessä paasto, Jeesuksella on edessä kuolema. Siis kuolema. Eikä mikään luonnollinen kuolema, josta siitäkin on yleensä vähän vaikea puhua, vaan erittäin epäluonnollinen tuskallinen kuolema. Tänään Jeesus kertoo meille mitä hänelle tulee tapahtumaan. Hän on puhunut siitä aiemminkin, mutta nyt kun hän jo kolmatta kertaa kertoo meille tulevasta, kertoo hän siitä yksityiskohtaisemmin. Edessä ovat ylipapit, pilkka ja sylkeminen, ruoskaniskut ja häpäisy. Kuolema. Jumalan poika alentaa itsensä. Mitä on itsensä alentaminen?

Itsen alentaminen aukeaa meille paremmin kun katsomme sen vastakohtaa.

Sivistyssanakirjamääritelmän mukaan oman itsensä korottamiselle on sana. Se on Egoismi. Egoismi. oman itsensä korottaminen. Jeesus toimii siis täysin päinvastoin kuin egoisti. Luukkaan evankeliumissa Jeesus opettaa opetuslapsia näin: ”Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.” Toimi siis päinvastoin kuin egoisti.

Mutta Jeesus kertoo meille tänään myös ihmeestä. Itsensä alentamiseen sisältyy ihmeellinen salaisuus. Edessä on se hetki kun Jumala vastaa meidän kaipaukseemme. Se hetki kun Jumala avaa meille taivaansa. Kuolema ei enää ole kuolema. Pelastus löytyy siitä kun Jumala toimii päinvastoin

kuin egoisti. Tarjoaa itsensä muiden edestä.

Minä Jeesuksen seuraaja, Sebedeuksen poika kuuntelen tämän kaiken ja kysyn: Voisinko minä mitenkään saada siellä Taivaassa paremman aseman kun muut? Saisinko minä parhaan paikan?

Sellaista. Hiljaiseksi vetää. Ei mitään uutta auringon alla.

Siinä se nyt sitten on. Ihminen. Eikä kuka tahansa ihminen. Jeesuksen seuraaja, apostoli. Jumalan suurimman ihmeen äärellä. Ensimmäisenä mielessä minä itse: ego. Egoisti.

Apostolien aikaan aina toisinaan kuulen haikailtavan, mutta oletko kuullut että olemme itse asiassa siihen monin tavoin linkittyneet. Tätä kutsutaan teologian kielellä apostoliseksi seuraannoksi. Yksinkertaisimmillaan siinä on kyse siitä että kirkon tulee vaalia Jeesuksen opetuslapsilleen ja sittemmin apostoleille jättämää perintöä. Merkkejä tästä seuraannosta on monenlaisia mutta eniten keskustelua on herättänyt näistä apostolisuuden merkeistä yksi: nimittäin kätten päällepanon seuraanto. Se tarkoittaa sitä että kun meillä täällä Suomessa vihitään piispa, niin piispan vihkii aina piispa. Tämän piispan on myös aikanaan vihkinyt piispa… ja tätä ketjua kätten päällepanon ketjua voidaan jatkaa loputtomiin aina sinne Jeesukseen ja apostoleihin saakka. Eli ajatellaan että meidän piispat ovat tällaisessa kätten päällepanon ketjussa kiinnittyneet Pietariin ja Jeesukseen. Tämän seuraannon kautta kirkkomme on linkittynyt apostoleihin.

Alkaako näiden Jeesuksen läheisimpien opetuslasten valossa kirkon ajankohtaiset kriisit näyttää ymmärrettäviltä? Ja toden totta: kun katson itseäni ja tätä yhteiskuntaa, niin siinähän me tosiaan olemme: kunniaa ja menestystä kaipaavat Sebedeuksen pojat, mukana matkassamme Juudas, joka kääntää kelkkansa kohtalokkain seurauksin.

Jeesus kuitenkin jakaa viimeisen aterian meidän kanssamme.

Seurassamme kulkee myös syntinen nainen. Hän joka valuttaa Jeesuksen päähän pullollisen alabasteriöljyä, jotta Jeesus saa viimeisen voitelun ennen kuolemaansa. Kuolevan voitelu on muuten tänäkin päivänä sakramentti osassa Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa.

Ja siinä me taas ollaan: opetuslapset naista kieltämässä. Ei sinun sovi tehdä tuollaista. Hävytön on tuo nainen joka kuulee kutsun palvella Kristusta. Tältä syntiseksi sanotulta naiselta Jeesus haluaa kuitenkin vastaanottaa tämän siunauksen.

Siinä on Pietari, yksi rakkaimmista opetuslapsista. Se sama Pietari joka vuoroin uskoo Jeesukseen ja kadottaa uskonsa, löytää uskonsa taas, kieltää Jeesuksen kolmesti, pakenee ja nousee taas yrittämään uudelleen. Ja Jeesus rakentaa kirkkonsa hänen varaansa.

Ja lopultakin, siinä on myös Paavali. Hän joka ensin vainosi, sitten kohtasi henkilökohtaisesti Jeesuksen ja teki täyskäännöksen. Paavali on se meistä joka muistaa kääntymyksensä päivän. Uskostaan varma Paavali. Jeesuksen soturi.

Tässä on se seuraajien sakki, jonka Jeesus ympärilleen keräsi.

Kuinka joskus tekisikin mieli heittää joku heistä yli laidan. Tuo omaa kunniaansa kaipaava Johannes tai tuo uskostaan itsevarma Paavali. Pihalle vaan. Syntinen nainen, ulos. Joko sinä lähdet tai minä lähden. Sinun syntisi minä huomaan, omani on vaikeampi havaita.

Mutta Jeesus myös opetti meitä, egoistilaumaansa näin: ”Te tiedätte, että ne, jotka ovat hallitsijan asemassa, ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja.

Jeesus opetti meitä kääntymään pois egoismista ja alentamaan itsemme.

Jeesuksen persoonassa kaikki on meidän ihmisten maailmasta katsottuna nurin päin. Hän ottaa vastaan sakramentin syntiseltä naiselta. Hän ei kerää rikkauksia ja kunniaa, vaan kiertää vailla omaisuutta, hän pesee opetuslastensa jalat ja kantaa toisten taakat. Hän ei kerää maallisia rikkauksia Jumalalle, sillä Jumala ei halua eikä tarvitse mitään. Jumala itse on kaikkeus. Ei hän tarvitse mitään. Sen sijaan Jumalan katse keskittyy siihen luotuun, joka tarvitsee. Ja juuri siinä että hän alentaa itsensä, hän tuottaa sanoin kuvaamatonta hyvää, ja avaa tien luokseen.

Miksi sitten me ihmiset pelkäämme että muutumme vähäisemmiksi jos teemme samoin. Alennamme itsemme. Tulenko minä vähemmäksi jos en pyri kohti kunniaa vaan käännän silmäni kohti luomakunnan hätää? Joka tahtoo teidän keskellänne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija.

Koko homman avain onkin siis aika yksinkertainen. Meidän tehtävämme on kasvaa rakkauden suuntaan, eli Jumalan suuntaan. Poispäin itsekkyydestämme, egostamme.

Nyt meillä on paastonaika edessä. Pääsen taas tuulettamaan tätä Jumalan temppeliä.

Ihmistä siis. Ajattelinkin ottaa oikein kunnon kevätsiivouksen. Neljäkymmentä päivää suuntaan katseeni minun sijaan sinuun, meihin. Näin tulee tilaa rakkaudelle, joka on lähtöisin Jumalalta. Sen avulla voin kiinnittyä toisiin, irti egoismista. Annetaan siis rakkauden kasvaa ja egon pienetä. Silloin käännyn itsestäni poispäin, sinua kohti. Minusta pois ja kohti maailmanlaajuista Jeesuksen seuraajien sakkia ja siitäkin vielä ulospäin. Minusta pois ja kohti koko luomakuntaa. Luomakuntaa, jota Jumala niin rakasti että alensi itsensä.