Eija-Riitta Korhola 12.1.2020.

Jos täällä on tänään paikalla tiedotussihteereitä tai mainonnan ammattilaisia, tänään on teidän iltanne. Päivän evankeliumiteksti antaa nimittäin merkittävän tunnustuksen ennakkomainonnalle. Jopa Jumala itse näyttää olevan sitä mieltä, että merkittävä kampanja vaatii kunnon lanseerauksen. Mitä järkeä olisikaan panna kaikki panokset peliin ja antaa sitten tapahtuman livahtaa ohi ilman, että kukaan huomaa? Niinpä Jumalakaan ei lähettänyt poikaansa maailmaan pohjustamatta sitä kunnolla, ja merkittävin ennakkomarkkinoija tai brändääjä oli Johannes Kastaja, jonka koko elämä ja erämaassa vietetyt vuodet tähtäsivät messiaan tuloon: Nyt tulee hän, joka on luvattu, hän, joka ottaa pois maailman synnin.

Ennen evankeliumitekstiä luettiin Vanhan testamentin lukukappale. Päivän raamatuntekstejä Jesajan kirjassa ja Johanneksen evankeliumissa yhdistää ainakin se, että  kummassakin tekstissä päähenkilö määrittelee elämäntehtäväänsä, ja se on toteutumassa juuri nyt. Jesajan kirjan lukukappale oli näet ennustus, ja juuri tuon saman ennustuksen Jeesus luki noin 700 vuotta myöhemmin nasaretilaisessa synagogassa sanoen, että tänään teidän kuultenne on tämä kirjoitus käynyt toteen. Selvemmin hän ei olisi voinut sanoa, että hän itse on Jesajan ennustuksen päähenkilö. Nyt hän oli tullut parantamaan sairaita, vapauttamaan vangittuja ja lohduttamaan murheellisia. Johannes puolestaan alleviivaa, että koko hänen elämänsä on tähdännyt tähän hetkeen. Hän korostaa ettei tuntenut Jeesusta, mutta kun se merkki jonka Jumala oli hänelle luvannut, toteutui – Hengen näkyvä laskeutuminen kyyhkysen tavoin – hän tiesi, että nyt hetki oli koittanut. Jeesus oli Jumalan Poika, taivaasta laskeutunut Sana. Johannes oli Ääni, joka kaiutti sanaa. Viesti oli selkeä: Tämä mies ottaa pois maailman synnin.

Kerran juttelin synnistä viisaan ja sydämellisen terapeutin kanssa. Ei tuo sana kuulunut hänen arkeensa eikä edes maailmankuvaansa, mutta se ei tietenkään tarkoittanut, etteikö hän olisi tarkkaan käsittänyt, mikä meitä ihmisiä vaivaa. Emme yllä moraalisiin ihanteisiin, emme edes niihin, jotka olemme itsellemme asettaneet ja joita muilta odotamme. Kerroin, että me kristityt käytämme tässä yhteydessä käsitettä synti. Kysyin, mitä hän terapeuttina sanoo niille ihmisille, joiden ongelma on tämä, suoraan sanoen, synnintunto ja häpeä eletystä elämästä. Kun löytää itsensä tekemässä asioita, joita tietää vääräksi ja joita itsekin tuomitsee.  Olen armahtanut monia, hän vastasi. Siksihän ihmiset sinne tulevat – sinnekin. Mutta yksi asia häntä selvästi vaivasi: mistä sen valtuuden armahtamiseen lopulta saa? Itse asiassa se kysymys järkytti hänen sisintään: Miten ja millä perusteella saa armon? Mistä kristityt vetävät sen? Millä valtuuksilla? Mihin se perustuu? Hyvän olon ammattilaisena hän pystyi vielä käsittämään sen, että itse jakoi lohdutusta muille, mutta siihen hänen mielikuvituksensa ei riittänyt, kuka hänet itsensä armahtaisi. Hän oli sivistynyt ja korkean etiikan omaava ihminen, ja sitä suurempi haava hänelle oli, ettei hän kyennyt itse täyttämään ihanteitaan. Hän olisi todella halunnut tutustua armoon, jolle löytyisi mielekäs peruste.

Siitä tuli aika pitkä keskustelu, kun yritin selittää mihin syntien anteeksiantamus perustuu, pitempi kuin tämän saarnan pituus sallii. Rakastan tällaisia keskusteluja, sillä ne pakottavat pukemaan uusiksi sanoiksi koviksi tallatut verbaaliset polut. Ne myös havahduttavat minut huomaamaan armon, josta elän, josta saan mielenrauhani ja elämänvoimani mutta johon olen saattanut tottua niin, etten enää hämmästy sitä. Mitä jos joutuisinkin kantamaan epäonnistumiseni kuormaa? Jos käsittäisin tilanteeni, mistä kaikesta ahdistuksesta ja mielen pakkoliikkeistä olen evankeliumin perusteella vapaa, minunhan pitäisi kuplia ilosta koko ajan.

Kerroin hänelle yhden havahtumisen hetken. Vuosia sitten eräs poliitikko teki virheen. Koska hän oli tunnettu ihminen, hän ei päässyt vähällä. Lehdistö irvaili tapahtuneella, sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. Hän tunnusti mokanneensa, katui ja pyysi anteeksi, mutta ei sekään riittänyt rauhoittamaan otsikoita. Vahingonilolla mässäiltiin, nautinnosta röyhtäillen. Jotkut vetosivat kymmeneen käskyynkin. Vatsaani väänsi kun kuvittelin, mitä tunteita tämä ihminen käy nyt läpi: saalistetuksi tulemisen tunnetta, pakokauhua ja häpeää. Ja vaikka kohu aikanaan laantui, kuten kaikki loppuun kalutut kohut maailmassa, jäin miettimään, kuinka kauan hänen omassa sielussaan vielä myrskyää.

Voi olla, että isoin haaste todella on, pystyykö antamaan itselleen anteeksi. Runsaastakin palautteesta huolimatta se kaikkein ankarin kriitikko voi kuitenkin löytyä oman ihon alta. Voi olla niin vihainen ja pettynyt henkilöönsä, ettei ikinä pääse hyviin väleihin itsensä kanssa. Alkaa hirveä itseviha ja itsensä hylkääminen.

Silloin tuli mieleeni kymmenestä käskystä se ensimmäinen. ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia.” Yhtäkkiä se ei kuulostanut ikivanhalta, ankaralta tai mustasukkaiselta käskyltä vaan lupaukselta ja mahdollisuudelta, jopa terapialta. Jos media tai yleinen mielipide olisivat jumalamme ja tuomarimme, se olisi siinä: elämämme sortuisi virheidemme mukana – armoa ei tunneta, vahingoniloa sitäkin enemmän. Mutta jos epäonnistumisten hetkellä onkin joku, jolla on valta sanoa: älä pidä muita jumalia. Älä pidä niitä jumalia, noita tuomareita, jotka eivät näe ihmisen sisään, jotka eivät osaa armahtaa ja antaa uutta alkua. Älä pidä niitä jumalia, jotka eivät ole nähneet kärsimystä, nöyryytetyksi ja hyljätyksi tuloa pohjaan saakka. Älä pidä muita kuin hänet, joka tuli ihmiseksi, kokemaan ihmisen osan, kokemaan houkutukset ja kiusaukset ja kantamaan epäonnistumisemme häpeän. Se on täydellisen vapauttavaa.

Tiesin, että tämä ihminen saa joukon kirjeitä, joita on raskasta lukea. Siksi minäkin lähetin postia –  ja muistutin vain tästä ensimmäisestä käskystä.

Ajatus armosta ja uudelleen aloittamisen mahdollisuudesta on syvästi kerrostuneena eurooppalaisuuden pohjarakenteisiin; ajatukseen rikoksesta, rangaistuksesta, sovituksesta, anteeksiannosta, uudelleen aloittamisesta ja ihmisarvon palauttamisesta, ihmisen arvokkuudesta ylipäätään.  Siihen perustuvat monet sovinnot, rauhansopimukset ja totuuskomissiot.

Armo on täällä, se vaikuttaa maailmassa, se murtaa asenteita ja ennakkoluuloja, se antaa uusia alkuja ja uuden näkökulman. Armo on koko ajan ja kaikkialla ja siinä kahlataan kaulaa myöten, mutta se ei mahdu määritelmiin eikä se tule kun sitä käsketään. Mutta sen tunnistaa ja havaitsee olevan liikkeellä, kun jonkun hyvyys tuo kyyneleet silmiin. Ja jos armo ei ole elävää, sitä ei ole. Se ei ole periaate, se on kokemus ihmeestä, jonka Jeesus toi maailmaan.

Yhden väärinkäsityksen halusin tuolle keskustelukumppanilleni korjata. Moni saattaa nykyään käsittää syntien anteeksiantamuksen tai armon tarkoittavan samaa kuin jos sanoo toiselle ”ei se mitään”. Että kirkko itse asiassa vain painaa kipuja villaisella ja sanoo, jatka menemään.  Siitä ei ole kyse, ja sellaisia valtuuksia ei olekaan, jossa aiheutetun kärsimyksen voisi kuitata yhdentekeväksi.

On sääli, jos emme osaa tehdä eroa armahtavan kirkon ja välinpitämättömän kirkon välillä. Armo ei ole kosminen särkylääke tai puudutusaine, jonka avulla siedämme ja suvaitsemme enemmän vääryyttä tai katsomme asioita läpi sormien. Armoon liittyy olennaisesti taju oikeasta ja väärästä, oikeudenmukaisuuden jano ja nälkä. Joka syntinsä tunnustaa ja hylkää, se saa armon. Armon alla anteeksianto on ihme ja lahja. Se ei turmellu ihmeestä oikeudeksi tai itkuttomaksi itsestäänselvyydeksi, koska siitä on maksettu niin järkyttävä hinta.

Palataan vielä Johannekseen. Hänen kirkas hetkensä ja täyttymyksensä kastaessaan kansaa Betaniassa Jordanin tuolla puolen himmeni myöhemmin, koska hän tuli epävarmaksi Jeesuksen henkilöstä. Jeesus ei ollut sellainen kuin hän oli kuvitellut, ja on helppo käsittää miksi. Ehkä hän oli odottanut jotain näyttävämpää elämänkohtaloa myös omalle kohdalleen messiaan tienraivaajana, ei vankityrmää, jonne hän oli päätynyt kuningas Herodesta nuhdeltuaan. Ja oliko tuo syntisten ja huonomaineisten kanssa veljeilevä Jeesus sittenkään se luvattu vapauttaja, joka panee kansansa asiat kuntoon ja tuo oikeuden. Johannes halusi vastauksen suoraan Jeesukselta. Siksi hän lähetti vankilasta opetuslapsensa tiedustelumatkalle. ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla vai pitääkö meidän odottaa toista”. Delegaatio pyysi yksiselitteistä vastausta: kyllä vai ei.

Jeesus ei kuitenkaan antanut sitä heille. Hän pyysi heitä vain katsomaan ympärilleen. ”Kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.”

Hienovaraisesti Jeesus siirtää kysymyksen takaisin Johanneksen itsensä pääteltäväksi. Siinä kaikki.

Daniel Nylund on tulkinnut näitä Jeesuksen vastauksen rivien välejä; siellä luki ehkä näin: ”Kyllä minä olen se, jonka piti tulla. Toisaalta minä en todellakaan ole se, josta unelmoitte. Kukaan ei ole osannut odottaa juuri minua. Kaikkien odotukset ja toiveet ovat olleet eri tavoin väritettyjä ja vääristyneitä.” Kukaan ei odottanut vapauttajaa, joka lopulta antautuisi kaikkien hylättäväksi ja jokaisen tapettavaksi. Kukaan ei halunnut nähdä Jumalan Karitsaa kaikkien ihmisten pahuuden uhrina ja kohteena. Se, että pelastus kohtaisi heidät anteeksiantavan uhrin kautta, oli villeimmänkin mielikuvituksen tavoittamattomissa. Jeesuksen lopputervehdys Johannekselle oli: ”Autuas se, joka ei minua torju.” Kreikankielisessä Uudessa testamentissa tässä yhteydessä käytetään sanaa skandalon: Autuas se, joka ei tee minusta itselleen skandaalia. Aiemmassa raamatunkäännöksessä sanottiin, ”autuas se joka ei loukkaannu minuun”. Sana on usein käännetty myös kompastuskiveksi. Skandaali on kynnys, johon emme malta olla kompastumatta, kivi jonka päälle ajamme, vaikka kuinka keskitymme sen kiertämiseen, haljennut hammas, jota kieli palaa lipomaan uudelleen ja uudelleen, kunnes kieli on veressä.

Koko kristinusko on skandaali. Filosofi Kierkegaard sanoi, että ”kristillisyys Uudessa Testamentissa ei ole mitään muuta kuin puhdas skandaali”, ja viittaa tämän skandalon –sanan toistumiseen Uudessa testamentissa usein. Universumin Luoja syntyy pienen ihmislapsen hahmoon, köyhyyteen ja syrjäytyneisyyteen, voidakseen saada luoduilleen sanottavansa perille. Syntyy karjakaukaloon, kasvaa pakolaisena, elää vaatimattoman käsityöläisperheen poikana, kuolee tuomittuna rikollisena. Jumala sai nimen, osoitteen ja ammatin. Ääretön suostuu äärelliseksi, rajaton rajalliseksi, näkymätön näkyväksi, pyhä pilkattavaksi ja käsittämätön käsitettäväksi. Karmeliittamunkki Wilfrid Stinissen toteaa, että ei-kristitylle tämä on skandaali. “Kristinusko väittää, että Jumala joka kannattelee maailmankaikkeutta ja jolle mikään nimi ei ole sopiva, koska hän ylittää kaiken mitä voimme kuvitella, että hän on identtinen ihmisen kanssa.”

Jumalan astuminen historian kynnyksen yli meidän olemistapaamme on täysin käsittämätöntä. Meille ei olisi tullut mieleenkään, että jokin sellainen on mahdollista. Jumalan inkarnaatio on kuitenkin kristinuskon kallein aarre: hän tuli itse hakemaan meidät kotiin.

Palataan vielä tuohon mainontaankin ja brändäykseen, sillä se vaatii täsmennyksen. Kirkko on yli 2000 vuotta tiennyt pitävänsä tarjolla tuotetta, jota se ei omista eikä pidä edes hallussa. Koko kristillisen kirkon olemassaolon ajan kirkossa on tajuttu, että tehtävä on vain olla osoittamassa sinnepäin, mutta seistä sivulla tilaa antamassa, Johanneksen lailla, kun armo virtaa tai kun usko Jeesukseen syntyy. Kerjäläinen kertoo toiselle kerjäläiselle, missä on leipää, ryysyläinen toiselle ryysyläiselle, mistä saa puhtaat vaatteet –  tämä on vanha körttiläinen käsitys armosta. Tai kuten Maalaispapin päiväkirjassa sanotaan: ”Miten ihmeellistä on lahjoittaa jotakin mitä itse ei omista – tyhjien käsien suloinen ihme.”

Nousemme yhdessä tunnustamaan tämän skandaalimaisen uskon:

Minä uskon Jumalaan,
Isään, Kaikkivaltiaaseen,
taivaan ja maan Luojaan,

ja Jeesukseen Kristukseen,
Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme,
joka sikisi Pyhästä Hengestä,
syntyi neitsyt Mariasta,
kärsi Pontius Pilatuksen aikana,
ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin,
astui alas tuonelaan,
nousi kolmantena päivänä kuolleista,
astui ylös taivaisiin,
istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella
ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,

ja Pyhään Henkeen,
pyhän yhteisen seurakunnan,
pyhäin yhteyden,
syntien anteeksiantamisen,
ruumiin ylösnousemisen
ja iankaikkisen elämän.