Atte Korhola 5.8.2019

Ihminen on turvassa hurmostilassa, hänen on siinä lämmin ja hyvä olla kuin Aabrahamin helmassa. Ei ihme, että Pietari oli jo majoja rakentamassa. Tietenkin on hyvä kiivetä sinne ylös joskus. Kysymys onkin siitä, jäädäkö sinne vai kyetä jälleen laskeutumaan.

Jokainen joka on vaeltanut jalkaisin paljon, tietää että lopulta on raskaampaa taivaltaa alaspäin kuin kiivetä ylöspäin.

Muutama vuosi sitten vaelsimme ystäväni kanssa Jordan-virtaa pitkin Hermonvuoren alkulähteiltä Hulan laakson kautta Gennesaretinjärvelle. 60 kilometrin matkaan kului noin viikko hyvin vaihtelevissa, luonnonrikkaissa maisemissa. Vaelluksemme ylivoimaisesti raskain osuus oli laskeutuminen Hermonilta kuivunutta, kivien täyttämää joenuomaa pitkin Banias nimiseen luonnonpuistoon, jossa sijaitsee yksi Jordanin alkulähteistä.

Jeesuksen aikana Banias tunnettiin paremmin nimellä Filippoksen Kesarea, kaupunki joka oli alun perin Herodes Suuren rakennuttama, mutta jonka hänen poikansa Herodes Filippos rakennutti uudelleen noustuaan Palestiinan koillisosan hallitsijaksi vain pari vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Hän nimesi sen Augustuksen kunniaksi Caesareaksi ja liitti nimen eteen vielä oman nimensä, jotta paikkaa ei sekoitettaisi Välimeren puolella olevaan Cesarea Maritimaan.

Juuri Filippoksen Kesareassa Mestarimme oli ollut oppilaittensa kanssa ennen nousuaan kirkastusvuorelle, joka mitä todennäköisimmin oli paikan liepeiltä kohoava Hermon. Täällä Jeesus evankeliumikirjoittajien mukaan kertoi ensimmäisen kerran opetuslapsilleen tulevasta kärsimyksestään, kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Se miksi juuri täällä, ei varmastikaan ollut sattuma, ja tästä kerron lisää lokakuussa paikan päällä niille, jotka ovat lähdössä Tuomasmatkalle Israeliin. Tässä yhteydessä haluan kiinnittää huomionne muutamaan seikkaan, jotka ainakin minulle paljastavat Jeesuksen ihmisyyden äärimmäisen kouriintuntuvalla tavalla.

Oliko ensinnäkin niin, että Herramme vasta matkallaan Galilean ylänköalueille alkoi hahmottaa kohtalonsa? Luukashan kertoo Jeesuksen varttuneen viisaudessa, iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä, siis hän kasvoi oikeasti kuten ihminen kasvaa. Mitäpä jos Jeesuksen oppilailleen Filippoksen Kesareassa esittämä kysymys ”Kuka minä teidän mielestänne olen?” ei ollutkaan puhdas palikkatesti, johon oikea vastaus oli jo tiedossa, vaan kenties syvältä epätietoisuuden, pelon ja hämmennyksen keskeltä kumpuava oikea kysymys ”kuka minä oikeastaan olen?”. Entä Jeesuksen kiivas ja ankara palaute Pietarille, kun tämä kävi toppuuttelemaan Jeesusta tulevan kärsimisen johdosta: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan”. Tuskin tässäkään oli kysymys suuren kertomuksen etukäteen hiotuista vuorosanoista vaan pikemminkin aidon ihmisen ahdistuksen ja kauhunsekaisesta reaktiosta hetkellä, jolloin hän olisi enemmän kuin koskaan kaivannut ystäviensä tukea.

Näitä taustoja vasten kirkastusvuoren tapahtumat avautuvat ehkä uudella tavalla. Luukas nimittäin tietää kertoa, mistä vuorella keskusteltiin. ”Mooses ja Elia ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa ja puhuivat Jeesuksen poislähdöstä, joka oli toteutuva Jerusalemissa”. Jeesus kaikesta päätellen tarvitsi tätä hetkeä, yhtä paljon kuin hän tarvitsi niitä lukuisia hetkiä, jolloin hän oli vetäytyneenä kahden kesken isänsä kanssa. Erityisesti hän tarvitsi hetkeä, jolloin taivaasta kuului ääni ”Tämä on minun rakas poikani, johon minä olen mielistynyt”. Juuri Isän rakkaana poikana eläminen muodosti sen psyykkisen käsikirjoituksen, keskeisen ydintarinan, jota Herramme toteutti oman elämänsä näyttämöllä, ja joka heijastui kaikessa mitä hän teki ja miten hän eli.

Taistelu ydinkertomuksen sisäistämisessä jatkui eri muodoissaan läpi koko Jeesuksen elämän. Siihen liittyvät niin kysymykset siitä ”kuka minä teidän mielestänne olen” kuin Mestarimme pelot ja kauhut edessä olevan uhritien edessä sekä raastava tuskantaistelu Getsemanen puutarhassa.

Evankeliumeissa Jeesuksen tie kuvataan kirkastusvuorikokemuksen jälkeen vaellukseksi kohti todellista kirkkautta, ristiä. ”Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan”, muistamme hänen sanoneen pääsiäisen alla. Tällä vaelluksella, joka alkoi laskeutumisella ihmeiden vuorelta alas ja polkuja pitkin Jerusalemiin hänen seuraajiensa määrä hupeni. Lopussa jäljellä ole enää muutamia kuoliaaksi säikähtäneitä opetuslapsia ja joukko surun täyttämiä naisia. Ihmiset sanoivat, että hänen puheensa ovat sietämättömiä, kuka kestää kuunnella häntä?

Kristuksen lopullinen kirkastuminen ei tapahtunut Hermonin kirkastusvuorella vaan paljon matalammalla Golgatan kidutuskummulla. Risti on ikään kuin avoin ovi Jumalan yksityiselämään. Ristillä Jumalan kirkkaus puhkeaa kukkaan, koska siinä Jumalan rakkaus ihmiskuntaa ja koko luomakuntaa kohtaan näyttäytyy äärimmäisellä tavalla. Risti ei ole vain kidutusväline, vaan myös kirkkauden valtaistuin. Se on yhtä aikaa kuoleman ja elämän, tappion ja voiton symboli. Ristissä ei ole kysymys siitä, että kostonhaluinen ja ankara Jumala tarvitsi uhria leppyäkseen meille ihmisille. Ei. Isä itse rakastaa meitä. Juuri ristillä Jumala tulee meitä kaikkein lähimmäksi samaistuen siihen mikä eniten sitoo meitä toisiimme, meidän heikkouteemme ja kurjuuteemme. Sieltä meille langenneille loistaa sydän Jumalan, niin kuin äsken lauletussa virressä niin hyvin sanottiin.

Ristillä Jumala ei tee ainoastaan sitä, mikä on meille ihmisille mahdotonta. Hän tekee sen mikä näyttää olevan Jumalallekin mahdotonta. Hän luopuu jumaluudestaan ja astuu ulos itsestään tulemalla ihmiseksi, kärsimällä ja kuolemalla. Ristillä näemme Jumalan käsittämättömyyden, jopa hänen ”hulluutensa”, mihin Paavali viittaa.

Risti on paradoksaalinen elämän merkki. Se muistuttaa siitä, että kaikki mitä rakastamme ja pidämme rakkaana, on katoavaista. Ristin mysteeri on hetki, jolloin päästämme irti siitä mikä sitoo meitä ja kuolemme sille, mikä saa meidät pysymään vanhassa. Kyseessä on kaiken menettäminen, joskus jopa sen, jonka itse luulemme sitovan meitä eniten Jumalaan.

Itseäni on aina puhutellut se, että samat veijarit – Pietari, Jaakob ja Johannes – jotka näkivät Kristuksen auringon lailla häikäisevät, valoa tulvivat kasvot Kirkastusvuorella, näkivät myös läheltä Mestarinsa kouristuksesta vääntyneet, veripisaroita valuvat kasvot Getsemanen puutarhassa.

Jos Jumala olisi vain luomamme abstraktio tai pelkkä korkeampi olento, voisi hän paeta hätäämme kauas yläilmoihin, pyhälle vuorelleen. Mutta hän laskeutui alas. Jeesus on yhtä aikaa lihaa ja verta oleva ihminen ja täynnä voimaa ja kirkkautta oleva rakkauden Jumala. Minusta on rikkautta elää näiden molempien todellisuuksien kanssa.

Voi kunpa näkisimme useammin hänet sellaisena kuin hän on, ei vain hyvien elämänohjeiden ja korkeiden periaatteiden ylevänä viestintuojana, vaan Herranamme ja Vapahtajanamme, joka Georges Bernanosin sanoin on ”ihmeellinen elävä ystävämme, joka kärsii tuskistamme, liikuttuu ilostamme ja kerran osallistuu kuolinkamppailuumme, ottaa meidät syliinsä, sydämelleen”.