Atte Korhola 19.5.2019

Miltä sinusta tuntuisi, jos olisit menettänyt elämässäsi lähes kaiken, ja kun vuodattaisit suunnatonta tuskaasi jollekulle läheisellesi, tämä alkaisi kertoa sinulle krokotiileista, villihäristä, virtahevoista ja strutseista?

Tuntisitko tulleesi petetyksi? Tuntuisiko sinusta, ettei tuo toinen ymmärrä tuskaasi lainkaan; ettei hän ole tilanteen tasalla ja ettei hänellä taida olla kaikki muumit laaksossa eikä kääpiöt kaivoksessa.

Juuri näin Jumala toimi kuitenkin Jobin kohdalla. Kun Job päivä toisensa jälkeen oli, tunkiolla istuessaan, vuodattanut tuskaansa äänettömään avaruuteen ja kehnoille neuvonantajilleen, ja kun kaikkeuden Jumala vihdoin lopetti vaikenemisensa ja alkoi puhua, kertoi Hän Jobille krokotiileista, villihäristä, virtahevoista ja strutseista.

Hän ei sanallakaan käsitellyt tai kommentoinut Jobin kärsimyksen määrää tai kärsimyksen taustalla olevia syitä.

Minulla on vienyt aikani yrittää ymmärtää Jumalan logiikkaa tässä, enkä väitä vieläkään sitä täysin ymmärtäväni. Itse olisin odottanut psykologista syväanalyysiä, ratkaisukeskeisen terapian sanoja ja teodikean ongelman lopullista ratkaisua.

Kuitenkin Jumalan metodi näytti olleen juuri oikea Jobille, joka päätyy hämmästyttävän episodin jälkeen toteamaan: ”Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut”.

Sen sijaan että Jumala olisi käsitellyt Jobin kärsimyksiä teoreettisella tasolla, hän ikään kuin otti Jobin polvelleen ja he katsoivat yhdessä upeimman luontodokumentin koskaan – kaikkeuden Luojan ja ylläpitäjän juontamana.

Job alkoi tajuta omasta mitättömyydestään ja pienuudestaan käsin olevansa Jumalan hallitseman äärettömän maailmankaikkeuden keskellä. Tähän pienuuden tuntoon sisältyi kuitenkin lohdutus, koska Jumala huolehtii myös kaikkein vähäisimmistä luomistaan olennoista. Jumala siis sittenkin ymmärsi häntä ja hänen olosuhteitaan.

Job ei saanut rationaalista selitystä kärsimyksilleen; hän sai sylin.

Ystävät, meidän rajallinen inhimillinen ymmärryksemme ei voi käsittää loppuun saakka Jumalan teitä ja hänen toimintaansa. Tyydymme tämän vuoksi helposti uskomaan Jumalaan tavalla, jossa pidämme häntä vain epämääräisenä luovana voimana. Ajattelemme äkkipikaisesti, että hän on antanut maailman ihmisten käsiin, ja me saamme nyt selvitä siitä niin kuin parhaiten osaamme.

Pitänee paikkansa, että Jumala on luonut ihmisen tietyssä mielessä itsenäiseksi. Hän kunnioittaa ihmisen vapaata tahtoa jopa siinä määrin, että mukautuu hänen oikkuihinsa. Hän ei myöskään estä ihmistä vahingoittamasta ympäristöään ja toinen toisiaan.

Ihminen onkin käyttänyt vapauttaan väärin ja saanut aikaan hirvittäviä riitasointuja Jumalan luomistyön sinfoniaan. Ihminen on muokannut maa-planeettaa niin voimaperäisesti, että noin 2/3 maan pinnasta on muuttunut luonnon eloyhteisöistä ihmistoiminnan hallitsemiksi antromeiksi. Sen seurauksena joka kolmas minuutti maapallolta häviää kasvi- tai eläinlaji.

Yli puolet planeettamme valtameristä on kaupallisen kalastuksen piirissä, monin paikoin liikakalastettuina, minkä tuloksena 70 prosenttia merinisäkkäistä on tullut uhanalaiseksi.

Teollistumisen jälkeen ihmisen vaikutus ilmakehään on kasvanut räjähdysmäisesti, minkä tuloksena meillä on alati kiihtyvä ilmaston lämpeneminen ja muut vakavat ilmansaasteongelmat. Tämä kaikki ei ole tapahtunut tuolla jossain, kaukana meistä, vaan me suomalaiset olemme osallistuneet Jumalan työn turmelemiseen poikkeuksen räikeällä tavalla. Työllisyysvaroin – jotta ihmisillä olisi siis jotain puuhaa elantonsa ansaitsemiseksi – olemme metsänkasvun toivossa viiltäneet auki ainutlaatuiset suomme ja tehneet näin maailmanennätyksen alkuperäisluonnon hävittämisessä.

Vierailin joku aika sitten Sloveniassa, jossa metsien avohakkuu on ollut kiellettyä jo vuosikymmeniä. Ikivanhan pyökkimetsän keskellä pidättelin kyyneleitäni, kun ajattelin mitä oman maani puuplantaasit ja hakkuuraiskiot voisivatkaan olla, jos ne olisivat säilyneet oikeina metsinä. Tästä hävityksestä pitäisi ihmiset saada vastuuseen; nyt heidän patsaansa ja muotokuvansa koristelevat valtaapitävien toimistoja.

Elämme ihmisen hallitsemaa aikaa maaplaneetan historiassa. Aikaa, jota erilaisuutensa puolesta kutsutaan myös antroposeeniksi. Jos ihminen on näin merkittävällä tavalla ottanut hallintavallan koko planeettaamme liittyen, on täysin oikeutettua kysyä, missä on Jumala? Missä historian kohdassa luomakunnan vallanvaihto tapahtui ja Jumala jätti peräsimen: jo pleistoseenin aikana tapahtuneiden laajojen sukupuuttojen yhteydessä vaiko kenties vasta 1900-luvun puolivälissä ensimmäisten ydinkokeiden jälkeen?

Vastaus on yksinkertainen: ei missään vaiheessa. Koko Raamatun ja kristinuskon väkevin viesti on siinä, että Jumala hallitsee kaikkea. Se tulee vastaan meitä kirjoitusten jokaisella lehdellä ja siitä myös tämän luomakunnan sunnuntain kaikki tekstit puhuvat: Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa. Olisi täysin evankeliumien vastaista ajatella, ettei Jumala hallitse maailman kulkua: ei edes varpunen putoa maahan, ellei teidän isänne sitä salli. Jumala ei ole ainoastaan kaikkivaltias, vaan karmeliitta-isä Stinisseniä lainatakseni, jopa ”superkaikkivaltias”, sillä hänen kaikkivaltiutensa ulottuu kauas sen tuolle puolelle, mitä me kykenemme käsittämään.

Mutta Jumalan hallintavalta on toisenlaista, kuin mihin me ihmiset olemme tottuneet. Hämmästyttävintä Raamatun ilmoituksessa on sanoma, jonka mukaan Jumala ei vain tarkkaile ja havainnoi luomakuntansa kehitystä, vaan hän samaistuu siihen. Miljardien galaksien ja linnunratojen Jumala ei lepää itseriittoisena omassa autuudessaan, vaan tulee ulos itsestään: hän laittaa itsensä likoon luomakuntansa puolesta. Hän ei pese käsiään vaan likaa ne. Hän tekee tämän niin totaalisesti, että hän ulostulonsa kautta synnyttää Pojan, joka on hänen kaltaisensa, yhtä suuri ja yhtä jumalallinen kuin hän itse. Ihmiseksi tulossa Sana integroi koko luomakunnan itseensä. Jumala tulee täysin pieneksi, jotta luomakunta voisi tulla suureksi.

Ystävät, pelastuksessa on kysymys niin paljosta muustakin kuin vain oman sieluni pelastuksesta. Kyseessä on, kirkkoisä Irenaeusta lainatakseni, koko luomakunnan rekapitulaatio, kaiken ennalleen asettaminen. Jumala tuli ihmiseksi, jotta koko luomakunta eräänä päivänä sovitettaisiin Jumalan kanssa ja tulisi osalliseksi ehtoollisjuhlasta ja ylistyksestä Jumalan kunniaksi.

Kun Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa, tarkoitetaan koko maailmaa. Poikkeusta ei tehdä ihmisten eikä eläinten, taivaan eikä maan, näkyvän eikä näkymättömän kohdalla, ei merissä elävien, maalla kasvavien eikä ilmassa liikkuvien kohdalla.

Miten paljon menetämmekään kulkiessamme elämän läpi itseemme käpertyneinä! Miten paljon iloa ja yllätystä meneekään silloin ohitsemme. Niin paljon sisältöä on koko ajan ulottuvilla, odottamassa vain kutsua tulla sisään. Joka kevät tapahtuva elämän, kasvun ja vihreyden huumaava puhkeaminen suorastaan maanittelee meitä osallistumaan ja avaamaan kaikki aistimme todellisuudelle. Kaikki mitä aistimme kohtaavat voi olla meille teofaniaa eli Jumalan ilmestymistä. Jokaisessa värisevässä lehdessä ja jokaisessa hiekanjyvässä voimme nähdä Mestarin käden niin kuin Bob Dylan laulaa.

Jeesus osasi iloita aisteistaan, jopa niin estottomasti, että hänen vastustajansa pilkkasivat häntä ”syömäriksi ja viininjuojaksi”. Hän ei jakanut elämäänsä sakraaliin ja profaaniin alueeseen vaan tunkeutui itse todellisuuden ytimeen saakka nähden kaiken suuremmissa yhteyksissä. Ilman teennäisyyttä tai tarvetta väkivaltaiseen asioiden hengellistämiseen. Hän tarkkaili luontoa erityisen paljon ja valppaasti. Hän teki havaintoja mm. auringosta, kuusta, tähdistä, pilvistä, tuulista, säästä, kallioperästä, maaperästä, pinnanmuodoista, vedestä, eläimistä, linnuista, puista, kasveista, hedelmistä, siemenistä sekä monenlaisista maanviljelyyn, kalastukseen ja karjanhoitoon liittyvistä ilmiöistä.

Ystäväni, Jeesuksen seuraajana maailmasta voi tulla sinullekin temppeli ja elämästä liturgia. Tie on auki koko ajan; meidän on annettava Luojamme luoda meitä itseämme. Sydän on kaikkien aistien tienristeys. Tässä uudessa sydämen ja aistien näkemisessä emme näe luomakuntaa enää vain hyödyn kautta, vaan alamme Fransiskus Assisilaisen tavoin nähdä suuressa loistossaan säihkyvän auringon, avuliaan, nöyrän, arvokkaan ja puhtaan veden, kirkkaat, kalliit ja kauniit kuut ja tähdet sekä meitä ylläpitävän ja monia hedelmiä, kirkkaanvärisiä kukkia ja ruohoa kasvavan maan veljinämme, sisarinamme ja äitinämme.

Peli ei ole suinkaan menetetty vielä, voimme korjata paljon, kun saamme uuden asenteen ja alamme tunnistaa Jumalan läsnäolon kaikessa. On hyvä muistaa, että otsonikato ja happamat sateet saatiin aisoihin yhteistuumin. Öljyvuodot ovat vähentyneet ja luonnononnettomuuksissa kuolleiden määrä on laskussa. Maapallon väkimääräkin lähestyy tasapainoa. Vielä 1960-luvulla Helsingin rannat olivat haisevan vihreän mönjän peitossa ja uimakelvottomia saasteiden ja taudinaiheuttajien takia, mutta nyt voimme pulikoida melkein kaikkialla. Kaikki ihmisen toiminta ei suinkaan heikennä luonnon monimuotoisuutta. Esimerkiksi Itä-Afrikan savanneilla pitkään eläneet paimentolaiskansat ovat saaneet aikaan monimuotoisuuden kehtoja. Kuinka yksitoikkoinen olisikaan Suomen luonto ilman ihmistoiminnan synnyttämiä niittyjä, ketoja ja ahomaita.

Meille on annettu mahtava maapallo asuttavaksi ja sen viiltävä kauneus ja ihmeellisyys olkoon perimmäinen motiivimme uudelle, luontoa kunnioittavalle asenteelle. Voimme kohdata luomakunnan sellaisena kuin Jumala on sen tarkoittanut, ylistyksenä ja kiitoksena. Siksi loppuun katkelma Aleksis Kiven suurenmoisesta näytelmästä Yö ja Päivä, jossa sokea Liisa näkönsä saatuaan kuvaa haltioituneena silmiinsä piirtyvää todellisuutta johtaen samalla riidoissa olleet perheet löytämään toisensa.

Tekstin tulee meille lukemaan nuori näyttelijälahjakkuus Miila Virtanen. Miila, ole hyvä:

”Tämäkö se viherjäinen maa, ja taivas tuo? Taivas, niin juhlallinen ja pyörryttävän korkea? Tämä on siis maailma, ihmisten asunto. Miksi ei enkelten?

Ken voi enään aatella kauneutta ankarampaa? Oi taivaan hiilakkainen sinisyys, oi auringon loimo sinisyyden jyrkässä mäessä! Tämä tyyneesti, mutta terävästi säteilevä pyörö, eikö ole se taivaan aurinko? Sen jumalallinen paiste ihmisen silmää heijasee.

Mutta tuossahan ne kaksi koivua, joiden juuria niin monet kerrat olen syleillyt, kuullellen heidän hienoa kohinaansa. Kuinka ihanat on heillä hameet ja kuinka komeasti kohoovat he ylös kohden äänetöntä, uneksuvaa taivasta! Herttaisesti hymyilee kirkas lahti aamun auringolle.

—Sanokaat: miksi kutsutaan tuo, jonka väri on samankaltainen kuin maan, mutta pyrkii korkeuteen päin, ja näkyypä, kuin kantaisi tuhansilla kärjillänsä taivaan kannen? Mutta nyt käsitän. Se on metsä, joka tuulessa humisee ja jonka kaikuvissa kammioissa linnut laulaa.

Oi ihmislapsi! miksipä sait tämän onnen? Ensiksi sait tämän ihanan maailman, jossa vaihdellen käyvät kukoistava kesä ja talven valkea, raitis lumi, kultasäteilevä päivä ja yöseen hämärä uneksuva, rauhaa täys, ja kaikki tämä tän voimallisesti kaartelevan taivaan alla; tämä sulle ensiksi annettiin, tässä nyt asut ja rakentelet, vartoessas luvattua maata, joka kerran sua lähestyy kuin seppelöitty morsian. Oi mikä onni, mikä ääretön, ankara onni ja autuus on langennut osaksi ihmislasten!”