Anna Kontula 25.11.2018

Tuomiosunnuntaina on tapana puhua sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Päivän evankeliumitekstiä tulkitaan usein niin, että nämä kaksi asiaa kuuluvat yhteen, että kunkin arvo punnitaan viimeisessä mittauksessa sen mukaan, miten hän on kohdellut kanssaihmisiään. Että taivaspaikan voi lunastaa hyvillä töillä tai ainakin menettää pahoilla.

Eikö tällainen tulkinta kuitenkin alenna solidaarisuuden kauppatavaraksi ja Jumalan byrokraatiksi? Miten se voisi sopia yhteen Jeesuksen muun sanoman kanssa?

Ei, kysymyksen täytyy olla jostakin muusta.

 

Hyvät ystävät,

Melkein jokainen tekee elämässään tekoja toisten hyväksi, tiedostaen tai tietämättään. Auttaminen sinällään on siis varsin tavallista. Sen taustalla voi olla monenlaisia motiiveja, esimerkiksi sosiaalisen hyväksynnän tavoittelu tai pyrkimys paremman yhteiskunnan rakentamiseen. Monille tässäkin salissa se on jopa ammatti.

Avun saajalle ei motiiveilla välttämättä ole merkitystä. Puuro on puuroa, oli hiutaleiden lahjoittajan liikuttajana sitten rakkaus, imagonrakennus tai vaikka varastojen tyhjentäminen arvokkaamman tavaran tieltä. Jokainen hyvä teko tekee elämästä täällä meille keskimäärin pikkuisen helpompaa, tehtiin se mistä syistä tahansa.

Auttajan näkökulmasta ero on kuitenkin suuri.

Matteuksen mukaan viimeinen tuomio tapahtuu pienten ja arkipäiväisten, jokaiselle mahdollisten tekojen mukaan. Oleellista eivät kuitenkaan ole teot itsessään, vaan se, että niissä Jumalan rakkaus ottaa näkyvän muodon. [i] Ei ole väliä, vaatetatko ”yhden vähäisimmistä” vai itsensä Jeesuksen: Rakkaus on sama. Yhteys on sama.

Kun tässä yhteydessä puhun rakkaudesta, en tarkoita sitä rakkautta, jota tunnemme läheisiämme kohtaan näiden erityisten ominaisuuksien tai meitä yhdistävän historian vuoksi. Tarkoitan ymmärrystä ja hyväntahtoisuutta, kristittyjen kielellä Jumalan rakkautta, joka vaikuttaa ihmissydämissä. [ii]

Koska moni arkisessa elämänpiirissä vetää toisiin suuntiin, tällaisen rakkauden itsessään tunnistaminen ja siinä pysyttäytyminen vaatii useimmilta myös päättäväisyyttä.[iii] Se edellyttää toisen tunnistamista yhtä aikaa ihmisenä ja Jumalan kaltaisena: Että näkee ihmisessä sen, mitä Jumala hänessä rakastaa. Ja samanaikaisesti sen jäljen, joka saa ihmisen rakastamaan jumalaansa – tätä Jumalan kädenjäljen havaitsemista me tapaamme toisinaan nimittää kauneudeksi.

Tämän rakkauden kaksinaisluonteen vuoksi Jeesus korostaa olevansa jokainen niistä, jotka ruokit tai käännytit oveltasi. Jeesus itsessään Jumalana ja ihmisenä on sen manifestaatio.

Rakkaus on yleensä hyvästä, mutta tämän maailman kokemuksiin ja suhteisiin sitoutunut rakkaus tuottaa hyvää tässä maailmassa. Toisten ihmisten auttaminen on itsessään hyvä asia, mutta tämän maailman hädän ja ongelmien ratkaisu tuottaa hyvää tässä maailmassa.

Niin, hyvät ystävät,

Koska ihminen ei ole Jumala, on Matteuksen kuvaama itseisarvoinen rakkaus hänelle hyvin vaikeaa, usein lähes mahdotonta. Kristillisessä traditiossa tätä on tietysti pohdittu paljon. Lohdullisin johtopäätös lienee, että Jumalan rakkauden vuoksi pienempikin askel riittää, Jumalalla kyllä kuroo sitten välimatkan omalta puoleltaan.

Ihmisen vapaa tahto ulottuu vain hänen rakkauteensa. Myös Jumalalla on vapaa tahto, ja hän voi päättää jatkaa ihmisen rakastamista tämän valinnoista riippumatta. Kristillisessä traditiossa uskotaan, että näin juuri Jumala tekeekin – rakastaa yhtä lailla jokaista luoduistaan, hyviä ja pahoja, pienimmästä suurimpaan.

Eikä tämä ole mitään 2000-luvun kirkkokansan ”rusinat pullasta” –tulkintaa, uskon muokkaamista omaan postmoderniin mukavuudenhaluun, kuten joskus kuulee väitettävän. Ei, rakkaus Jumalan keskeisenä liikuttajana on ollut kristillisen teologian kulmakiviä aina Jeesuksesta lähtien, läpi vuosisatojen ja yli kirkkokuntien.

Jos ylipäätään uskoo kristilliseen Jumalaan, voi varsin turvallisin mielin uskoa myös hänen rakkauteensa.

Tästä havainnosta seuraa kuitenkin väistämättä kysymys: jos Jumala rakastaa ihan jokaista, miksi hän tuomitsisi osan ihmisistä iankaikkiseen rangaistukseen? Millaista rakkautta se muka on?

Alussa ”Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.” [iv] Miksi tämä ei voisi olla myös loppu? Jos osa porukkaa jää ikuiseen tuleen, eikö se olisi Jumalalta epäonnistuminen? Miten täydellinen voisi epäonnistua?

Vastauksen suhteen ei kristikunta sitten enää olekaan yksimielinen. Ei edes siitä, mikä tarkalleen ottaen on tämä ikuinen tuli, jonne pahantekijät joutuvat. Osa kirjoituksista mieltää sen Raamatun viittausten perusteella sananmukaisesti paikaksi, jossa on hyvin kuuma ja jossa kiristellään paljon hampaita.

 

Toiset taas ovat sitä mieltä, että helvetti on yksinkertaisesti eroa Jumalasta, vapaan tahdon kieltäytymistä rakkauden yhteisyydestä. Tähän suuntaan kirjoittaa esimerkiksi 600-luvulla vaikuttanut Iisak Syyrialainen, jonka mukaan helvetin kauhut ovat ihmisten omia tunnontuskia heidän rakkautta vastaan tekemistään rikoksista.

Iisak Syyrialaisen mukaan on epäloogista ja suorastaan rienaavaa ajatella, että Jumala kieltäisi rakkautensa kadotetuilta tai että hänen toimintaansa viimeisellä tuomiolla ohjaisivat kostonhimon kaltaiset heikkoudet. [v] Hän arvelee myös, muihin kirkkoisiin ja Jumalan armahtavaisuuteen vedoten, että vaikka rangaistus itsessään olisi ikuinen, on helvetin ovet lukittu sisäpuolelta: jos kadotus tarkoittaa ihmisen yksipuolisesta kieltäytymisestä yhteydestä Jumalaan ja Hänen rakkauteensa, tottahan on ainakin ajateltavissa, että ihminen päättäisi muuttaa mieltään vielä myöhemminkin. Miksi ei Jumala silloin tulisi vastaan? ”Jumala ei ole pahojen tekojen kostaja vaan korjaaja.” [vi]

Kaikki teologit eivät tietenkään näin ajattele. Monien mielestä on olemassa raja, jonka jälkeen ei enää voi vaihtaa, ei pyhimys langeta eikä kadotettu päästä taivaan iloon. Vielä useammat ajattelevat, että tätä emme voi tietää – on vain yritettävä elää hyvä ihmiselämä ja jättää tuonpuoleinen Jumalan hoidettavaksi.

Sen paremmin tiede kuin uskontokaan ei pysty meille varmuudella kertomaan, mitä ihmiselle kuoleman jälkeen tapahtuu. Matteus tuntuu evankeliumissaan olevan sitä mieltä, että mitä ikinä tapahtuukin, se tulee useimmille meistä yllätyksenä.

Rakkaus.

Mitään muuta tolkkua en suureen tarinaan ole koskaan löytänyt. Miksi itsessään täydellinen ja kokonainen Jumala loisi maailman, jos ei rakkauden vuoksi, voidakseen rakastaa jotakin muuta kuin itseään?

Ja miksi hän määräisi ihmiselle vapaan tahdon, jos ei toiveesta tulla rakastetuksi? Rakkautta voi olla vain siellä, missä on mahdollisuus myös kieltäytyä rakastamasta. Käännyttäessäsi meistä vähäisimmän oveltasi, kieltäydyt siitä rakkauden yhteydestä, joka sitoo myös Jumalaan. Niinkin ihminen on vapaa tekemään. Jumalan valtakunnassa ei ole pakkojäsenyyttä.

Juuri tämä on kristinuskon radikaali piste, juuri tästä Jeesus puhuu läpi evankeliumien. Rakastakaa veljiänne, mutta myös vihamiehiänne. Rakastakaa, sillä vain rakkaus yhdistää teidät toisiinne ja Jumalaan. [vii] Jumalaa ei voi tuntea näkemättä häntä maailmassa ja sen kanssa-asujissa.

Jos rakkaus on maailman olemassaolon ainoa motiivi, ilman rakkautta ei ole mitään.

 

 

 

[i] Mannermaan selitysteoksen mukaan Matteuksen 25:35-36 tulkittaessa on huomioitava:

  1. Tuomion perusteina on teot
  2. niillä ei ole arvoa ulkonaisina tekoina, vaan sikäli kun niissä ilmenee rakkauden kautta vaikuttava usko
  3. ne eivät ole suuria, loistavia tekoja: vain sellaisia tekoja mainitaan, joita rakkaus, missä sitä on, panee jokaisen ihmisen, rikkaan ja köyhän, kristityn ja pakanan tekemään
  4. sellaiset teot soveltuvatkin siten tuomion perustaksi kaikille kansoille

Mannermaa J. A. (1919) Uuden Testamentin selitysteos. Neljä evankeliumia. WSOY, Porvoo.

 

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.” (1. Kor. 13:1-3)

 

[ii] ”Rakkautta ei pidä sekoittaa mihinkään tunteelliseen vuodatukseen. […] Kolmas sana on agape, kaikkiin ihmisiin kohdistuva ymmärtämys ja luova ja vapauttava hyväntahtoisuus. Agape on ylitsevuotavaa rakkautta, joka ei pyydä mitään vastalahjaksi, se on ihmissydämessä vaikuttava Jumalan rakkaus.” King Martin Luther (1080) Ei väkivaltaa. Kirjapaja, Saarijärvi. s. 61.

[iii] ”Pyhä Raamattu käyttää sanaa dilectio tehdäkseen selväksi, ettei rakkaus ole pelkkää tunteenomaista kiintymystä. Sana ilmentää pikemminkin lujaa tahdon päättäväisyyttä. Dilectio tulee sanasta electio, valinta. Itse lisäisin vielä, että kristillinen rakkaus on sama kuin tahto rakastaa.” Escrivá Josemaría (1994) Jumalan ystäviä. Saarnoja. Kirjapaino Raamattutalo, Pieksämäki. s.160.

[iv] 1. Moos. 1:31

[v] ”Kuinka sitten Jumala tekisi jotain saadakseen kostaa ennakoimansa pahat teot niille, joiden luonnon Hän on luonut olevaksi kunniassa ja suuressa rakkaudessa? Hänhän on tuntenut heidät ja kaikki heidän toimintatapansa, eikä hänen armohyvyytensä vuo katkea heiltä. Ja vielä sen jälkeenkään, kun he jo elävät moninaisissa pahuuksissa, Hän ei ole ottanut huolenpitoaan pois hetkeksikään. Jos joku sanoo, että Jumala kestää ihmisiä tällä puolen tehdäkseen ensin pitkämielisyytensä tunnetuksi ja päästäkseen sitten toisella puolen kiduttamaan heitä armottomasti, niin hänkin ajattelee Jumalasta sanoinkuvaamattoman pilkallisesti oman ajattelunsa lapsellisuuden ehdoilla. Hän näet ottaa Jumalasta pois laupeuden, hyvyyden ja armahtavaisuuden – kaiken sen millä Hän tosiasiallisesti kantaa syntisiä ja pahoja” Iisak Niniveläinen (2005) Pyhä Iisak Niniveläinen. Kootut teokset. S. 864-865.

 

”Ei ole armahtavaisen Luojan tapaista luoda järjellisiä olentoja saadakseen syöstä heidät säälimättömästi herkeämättömään kärsimykseen sellaisten asioiden takia, Jotka Hän tiesi jo ennen niiden toteutumista.” Iisak Niniveläinen (2005) Pyhä Iisak Niniveläinen. Kootut teokset. S. 867.

 

Vrt. ”Vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet.” (Ps. 139:9) ja ”Jos nyt pidämme sekä Iisakin että Lewisin näkemyksiä oikeina, että helvettikään ei erota meitä Jumalan rakkaudesta ja että helvetti on lopultakin itse tehty vankila, eikö silloin ole mahdollista pitää jonkinlaista toivoa yllä helvetistä pelastumisesta? Lausuuhan ortodoksinen kirkko tuonelassa olevien puolesta erityisen rukouksen helluntaisunnuntain ehtoopalveluksessa.” (Kallistos Ware, nimi kirj. muistinvaraisesti)

 

 

[vi] Iisak Niniveläinen (2005) Pyhä Iisak Niniveläinen. Kootut teokset. S. 872.

[vii] ”Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:7-8);

 

”Me rakastemme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastaa veljeään.” (1. Joh. 4:19-21)