Ystävyydestä ja sen tarpeesta

Tuomaspappi Pirjo Kantala

Kesäloma tekee hyvää! Asiat näkee ihan eri valossa loman jälkeen. Kaikenlaista turhaa roinaa ja paperia lentää roskiin ensimmäisinä työpäivinä pöydiltä, kaapeista, pinoista

Mieli on selkeä ja kaipaa selkeyttä.

Kesän aikana  on käyty kiihkeää keskustelua herätysliikkeistä ja kirkosta. En nyt aio jatkaa sitä keskustelua. Mutta pohdin mielessäni, mihin suuntaan messuyhteisönä kuljemme? Suvaitsevaisuuden suuntaan, ajattelen. Yritämme kestää toinen toistamme, erilaisin ajatuksin ja ominaisuuksin varustettuja.

Kirkosta erotaan varsin kepeästi nappia painamalla. Toki sellaista eroamista tapahtuu Tuomasyhteisössäkin. Jollekin on jooga ja siitä puhuminen liikaa, joillekin on liikaa suvaitsevaisuus erilaisuutta kohtaan. Kuka miettii mitäkin.  Uusia ihmisiä tulee myös kaiken aikaa, ihmisten hengellisyyden kaipuu ei ole loppunut. Tuomasyhteisö on olemassa niin kauan kuin sille on tarvetta. Voin oikeastaan aina työkauden alussa kysyä, tarvitaanko Tuomasmessua. Ja messuun osallistujat vastaavat. Tähän asti on tarvittu.

Kaiken keskustelun, lähtemisen ja tulemisen keskellä myös Tuomasmessussa yksi periaate on luovuttamaton. Toista ei pidä eikä saa tahallisesti loukata. Se ei kuulu kristittynä olemisen, messuyhteisön eikä Jumalan palvelemisen tai palveltavana olemisen henkeen. Useimmat meistä tarvitsevat pikemminkin lempeää tukea ja rohkaisua.

Työhuoneessani on pahvinen jäljennös Kristuksen ja Pyhän Menaksen ikonista, joka Taizén ekumeenisen yhteisön kautta on tullut tunnetuksi ystävyyden ikonina. Koptilainen ikoni on peräisin 500-luvulta.

Ikoni on varmasti monelle entuudestaan tuttu. Menas oli Bawitin luostarin johtaja. Ikonin vasemmassa yläkulmassa sädekehän vieressä on koptinkielellä teksti: Isä Menas Vartija. Kristuksen sädekehän vieressä on teksti: Vapahtaja.

Ikonissa Menas ja Kristus kulkevat rinnakkain ja Kristuksen käsi on Menaksen olkapäällä.

Hahmot eivät ole kovin lähekkäin, vaan aikuisen välimatkan päässä toisistaan, kumpikin omana yksilönään. Ei liian lähelle tungetellen  vaan rinnakkain kulkien.

Me ihmiset tarvitsemme elämässämme rinnalla kulkijoita. Ihmisiä, jotka astuvat vierelle ja laittavat käden olkapäälle. Joskus elämme sellaista elämänvaihetta, että tuo toisen käden tuki on välttämätön. Tarvitsemme lempeää tukea ja läsnäoloa. Elämän matkalla ystävät voivat olla Kristuksen sijaisia. Laittamalla käden ystävän olkapäälle voimme ottaa kantaaksemme osan siitä taakasta, joka hänellä on.

Ei siis lisätä toinen toistemme kuormaa, vaan jatketaan matkaa yhdessä.  Jumalan ja toinen toisemme kanssa.Toistamme tukien.

TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."