Wille Riekkinen 9.2.2014

Tuomasmessu Agricolan kirkossa Helsingissä 9.2. A.D. 2014

5. sunnuntai loppiaisesta

Emerituspiispa Wille Riekkisen saarna

Tekstit: Fil. 1: 12-18 ja Mark. 9: 38-41

 

Tulkoon meille armo ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!

Tämän sunnuntain psalmitekstissä ovat sanat: ”Luota Herraan ja tee hyvää!” Tuo sana kiteyttää äsken laulamamme saarnavirren sisällön. Isiemme tavoin nyt on aika kylvää hyvää ja luottaa siihen, että Herra antaa kasvun, joka on Jumalan valtakunnan arvojen mukainen. On varmaa, että Kristus yhä soisi tämän tulen syttyvän ja lämmittävän sydäntämme paljon tehokkaammin kuin Sotshin olympiatulet konsanaan! Silti ilman noita arvoja olemme kuin laiva tuuliajolla, peräsin pirstaleina, tuuli vie minne mielii, kadoksissa suunta ja ihmisen osa.

Mistä sinä olet saanut arvomaailmasi? Ketkä ovat tuon kylvötyön sisimpääsi tehneet? Keiden toivoisit sitä tekevän?

Useimmat meistä ovat saaneet vaikutteita usealta eri taholta. Joskus tuo julistuksen kirjo saattaa meidät hämmennyksiin. Ettei vain kävisi niin, että vähitellen usko ja epäusko kilpailevat sielun paalupaikasta? Tuntuuko siltä, että välillä laskettelisi merkittyjen reittien ulkopuolella? Tai että tuuli veisi mennessään kuin kölitöntä venettä? Kiitä siinä sitten kylvötyön tekijöitä!

Jeesus puhui Jumalan valtakunnasta vertauksin. Ensimmäisen vuosikerran evankeliumiteksti tuo sen suhteen esille kahdenlaista kylvöä: hyvän siemenen kylvön ja rikkaviljan ilkeämielisen lisäämisen jo kylvettyyn peltoon. Vasta satoa korjattaessa erottelu hyvän ja pahan välillä on ajankohtainen. Erottelun tekee Jumala!

Tämän 2. vuosikerran saarnateksteissä on astetta lievemmästä asiasta puhe: miten suhtautua omasta ja totutusta poikkeavaan Kristus-julistukseen?  Asia oli jo varhaiskristillisyydessä niin tärkeä, että Markus kiilasi tätä koskevat Jeesuksen sanat alkujaan yhteneväisten lapsen suojelemista ja erityisasemaa koskevien Jeesuksen sanojen väliin kuin huutomerkiksi meille.

Taustalla on nähtävissä taas kerran opetuslasten kilpailu siitä, ”kuka meistä on suurin”. Kun he pitivät itseään Jeesuksen luottoporukkana, he myös arvelivat omaavansa kaiken viisauden ja monopolin Jeesuksen nimen käyttöön. Nyt ongelmaksi nousi tuon nimen käyttö opetuslasten lähipiirin ulkopuolella silloin, kun demoneja karkotettiin. Se närästi varsinkin Johannesta ja Jaakobia, ”Ukkosenjyrinän poikia”, jotka olivat tunnettuja tiukkamielisyydestään. Markus taas oli varma, että Jeesus hyväksyi tämän nimensä laajennetun käyttämisen. Perustelihan Herra asian tunnetulla sloganilla: ”Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme.”

2000 vuotta sitten uskottiin yleensä demonien olemassaoloon. Ruumiilliset ja henkiset sairaudet selitettiin näiden pahojen henkien aiheuttamiksi. Samalla ajateltiin, että pahoja henkiä voitiin karkottaa vielä kovemman eli voimallisemman hengen avulla. Tuon ajan loitsukirjat – Uuden testamentin ulkopuolelta – ovat täynnä toinen toistaan tehokkaammiksi koettuja nimiä, joista eksorkismeissa uskottiin olevan apua (vrt. Apt. 19: 15). Juutalaisperäiset taikurit käyttivät Jeesuksenkin nimeä loitsuissaan vielä toisella vuosisadalla, jolloin juutalaisten hengellinen johto sen kuitenkin kielsi.

Henkien manaamisesta oli kyse myös evankeliumitekstimme kuvailemassa tapauksessa. Varsinainen ongelma oli siinä, että opetuslasten sisäpiiriin kuulumaton henkilö oli käyttänyt Jeesuksen nimeä ”luvatta”. Johannes, Sebedeuksen poika, ja – kuten tekstin käyttämä monikkomuoto ”me” osoittaa - koko sisäpiiri ei tuota kuitenkaan suvainnut. Kai asia tulkittiin jonkinlaiseksi virkavallan anastukseksi! Mutta kuten kuulimme, Jeesus ei tästä reklamaatiosta piitannut. Hän suhtautui suvaitsevasti vieraaseen henkien manaajaan, sillä mies antoi hänelle arvoa ja kunnian. Ilmeisesti Jeesus halusi tällä myönteisyydellä näpäyttää opetuslasten sisäänlämpiävää hengellisyyttä.

Tänä päivänä me emme usko demoneihin emmekä manaajiin. Uskontunnustuksessakaan heitä ei mainita. Sairaudet parannetaan antibiooteilla ja muilla lääkkeillä, joita asiansa osaavat lääkärit meille määräävät. Tämän toteaminen ei kuitenkaan mitätöi saarnatekstimme varsinaista sanomaa.

Kyseessä on suvaitsevaisuuden oppitunti, joka on tarpeen meille kaikille. Se muistuttaa siitä, että meillä jokaisella on oikeus ajatella perimmäisiä kysymyksiä ja rakentua omaan tahtiin omassa uskossamme. Liian herkästi me nyrpistämme nenää ja puhumme tuomitsevasti silloin, kun emme ymmärrä toisten touhuamista omalla reviirillään ja kun emme pääsekään tarpeeksi nopeasti ja tehokkaasti määräilemään uskon sisältöjä ja niihin liittyviä käytänteitä. Kyse on mukana pysymisestä ja hengellisestä vallankäytöstä!

Siksi on muistettava, että Jumalan luo vie moniakin Kristuksen viitoittamia polkuja. On harhaluulo kuvitella, että vain oma uskonkäsitys olisi ainut oikea tai että yksilöllä, tietyllä kirkkokunnalla tai kulloisellakin tapakulttuurilla olisi monopoliasema pelastuksen suhteen.

Siksi tarvitsemme suvaitsevaisuutta ja rakkautta. Se ei merkitse minkä tahansa väitteen hyväksymistä, vaan sen ymmärtämistä, että ehkä tuo toinenkin on ainakin osan totuutta jo nähnyt. Ehkä hän voisi laajentaa omaakin ymmärtämystäni. Pelkkä suvaitsemattomuus kilpailevan uskonkäsityksen suhteen on ylpeyttä, mustasukkaisuutta, itsekorostusta ja tietämättömyyttä. Niillä on elämässä huono ennuste.

Tätä nyt sanottua tuntuu alleviivaavan tämän päivän epistolateksti Filippiläiskirjeestä. Sitä on sanottu ilon kirjeeksi, tuntuuhan se muuttavan velatkin saataviksi, vaikka apostoli Paavali kirjoittaakin sen vankeudesta – luultavimmin Kesareasta tai Roomasta? – käsin. Vankeudesta huolimatta apostoli on ilosta halkeamaisillaan!

Jeesuksen julistuksen keskeinen sanoma koski Jumalan valtakuntaa. Juuri Paavalin mukaan tuo valtakunta on oikeamielisyyttä, iloa ja rauhaa, jotka Pyhä Henki meille antaa. Tuota evankeliumia Paavali halusi julistaa. Erikoista on, että apostoli sanoo Filippiläiskirjeessään iloitsevansa siitäkin, että Kristusta julistetaan kilpailutilanteissa, juonittelunhalusta ja jopa epäpuhtain mielin. ”Kunhan Kristusta vaan kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei”(Fil. 1: 18). Miten tämä sopii yhteen Taivasten valtakunnan yksiselitteisyyden kanssa? Oliko Paavali niin haltioissaan Filippin seurakuntaa koskevista hyvistä uutisista ja evankeliumin voittokulusta siellä, että salli itsekkäät ja omahyväiset evankeliumin julistajatkin samaan seuraan? Vai halusiko hän vain hoksauttaa, että julistus saa aina lisäväriä ja sisältöä julistajan persoonasta ja elämäntilanteesta. Näin luulen, sillä tärkeintä oli Paavalillekin, että kunhan vain Kristusta julistetaan. Kristus on ja olkoon keskiössä. Turha on siis vedota julistajiin – Keefakseen, Apollokseen, Paavaliin tai itse Kristukseenkaan -, jos se aiheuttaa eripuraa ja johtaa evankeliumin vääristelyyn. Sitä Paavali ei halunnut, sillä Kristus ei ole jaettu! Siksi Filippissäkin oli syytä luotta Herraan ja tehdä hyvää! Se veisi evankeliumia eteenpäin.

Lienee jo käynyt selväksi, mitä evankeliumi sanoo tälle päivälle. Se korostaa Kristusta yhteisenä nimittäjänämme ja tienviittana eri tahoilta hoippuville ihmisille, jotka haluavat hakeutua elävän veden luokse. Tulijoita riittää, sillä ajassamme on selvästi Sanan nälkää ja elämän janoa.

Saarnatekstimme osoittavat, mistä saadaan ravintoa, vettä, samoin kuin uudistumisen ja muutoksen avaimet. Ensinnäkin ne kehottavat ottamaan todesta psalmitekstimme kehotus: Luota Herraan ja tee hyvää! Toisaalta tekstimme antavat ymmärtää, että on aika pyytää Jumalaa purkamaan liian korkeat itsekkyyden suojamuurit ympäriltämme, jotta voisimme elää ja tehdä työtä yhdessä? Emmekä kilpailisi siitä, kuka meistä on suurin! Kolmanneksi: on aika oppia kuuntelemaan toisiamme ja hakeutua usein yhteiseen ehtoollispöytään, johon Kristus itse kutsuu meitä tänäänkin. Muistoaterian ohella se lyö pitkospuut eteemme elämän arvaamattomalle ja hetteiselle suolle. Onhan siinä kyseessä yhteyden, sovinnon, rakkauden, toivon ja uskon ateria. Katsopa ympärillesi siinä penkissä – ja koeta olla hymyilemättä, sillä kyseessä on yhteyden, sovinnon, rakkauden, toivon ja uskon ateria – juuri näiden sisarien ja veljien kanssa! Bon appetit!

Tunnustamme nyt yhteisen kristillisen uskomme Apostolisen uskontunnustuksen sanoin.

TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."