Tommy Hellsten 5.4.2015


SAARNA PÄÄSIÄISEN TUOMASMESSUSSA
5.4.2015

”JA KATSOKAA, MINÄ OLEN TEIDÄN KANSSANNE JOKA PÄIVÄ MAAILMAN LOPPUUN ASTI”


On arvaamattoman suuri kunnia saada saarnata Tuomasmessussa kristikunnan suurimmassa juhlassa, pääsiäisen juhlassa.
Tehtävä tuntuu erityisen mielekkäältä nyt, kun juuri muutama viikko sitten saatoin päätökseen uusimman, hengellisyyttä ja Kristuksen seuraamista käsittelevän kirjani. Koen että se on eräänlainen elämäntyöni huippu, siinä käsittelen asioita, joita olen koko ikäni miettinyt. Siksi tuntuu juhlalliselta olla tässä juuri nyt. Teidän ja kaikkein niiden tuhansien radionkuuntelijoiden keskuudessa, jotka ovat läsnä tässä hetkessä.

Mistä mahtaa johtua, että kristinusko edelleen on olemassa?

Vaikka sen synnystä jo on kulunut yli kaksituhatta vuotta?

Kuinka on mahdollista, että tässä viriketulvan maailmassa, jossa kaikkea jo on liikaa, ja jossa me hukumme miljooniin viesteihin ja vetoomuksiin, kuinka on mahdollista, että täällä edelleen vaikuttaa tuhansia vuosia sitten Rooman valtakunnan itäisessä kolkassa syntynyt liike? Kahdentoista yksinkertaisen miehen mieliin kylvetty siemen?

Mistä johtuu, että ihmiset edelleen turvautuvat tuohon rakentajan poikaan, nuorukaiseen, joka tuli vain kolmekymmentä vuotiaaksi ja toimi julkisesti ainoastaan kolmisen vuotta? Ei kirjoittanut mitään, ei ohjeita ei opillista testamenttia, kirjoitti kerran hiekkaan, mutta sekin pyyhkiytyi tuulen mukana pois.
 
Kun tuo nuorukainen naulittiin roomalaiseen kidutusvälineeseen ja teloitettiin kuin rikollinen, hänen oppilaansa tunsivat, että asia oli menetetty. Maailman pahat voimat olivat sittenkin osoittautuneet voimakkaammiksi kuin tuo Jumalan Pojaksi itseään nimittäneen miehen ajatus uudesta Taivaan Valtakunnasta. Turhaan he olivat jättäneet kotinsa, puolisonsa ja ammattinsa seuratakseen suuria puhuvaa rakentajan poikaa. Kuinka tässä näin kävi?

Kaiken lisäksi he pelkäsivät itsensä puolesta. Jos heidät yhdistettäisiin tuohon äsken teloitettuun, heidän saattaisi käydä köpelösti. He pelkäsivät ja siksi he piiloutuivat. Järkytyksen on täytynyt olla suuri. Pettymys, häpeä, suru, viha, pelonsekainen ihmettely. Nämä ovat varmasti olleet oppilaiden tunteita kaiken tapahtuneen jälkeen.
 
Mutta sitten seurasi jotain, jota kukaan ei ollut osannut odottaa. Alkoi liikkua kummallisia ja käsittämättömiä huhuja, että ristiinnaulittu olisi noussut kuolleista. Hän ei ollut enää haudassa. Hänet oli nähty. Oppilaiden joukossa alkoi kuhista.

Ylösnousemus oli maailman kummallisin tapahtuma. Se ei kuulunut ihmisten kokemuspiiriin. Sellaista ei yksinkertaisesti ollut, siksi siihen ei osattu suhtautua. Se herätti pelkoa ja hämmennystä. Pelkoon alkoi kuitenkin vähitellen, vaivihkaa ja varovasti sekottua sanomatonta riemua ja ihmetystä. Kun opetuslapset kohtasivat Ylösnousseen, jotkut uskoivat ja jotkut eivät. Miten uskoa sellaiseen, joka ei millään tavoin kuulu siihenastisen elämän kokemuspiiriin?

Onko siis Jeesuksen kuolleista nouseminen selitys sille, että kristinusko edelleen on olemassa, kaksituhatta vuotta myöhemmin, myös täällä modernissa, viriketulvan keskellä rämpivässä kalpeassa kansassa? Sekö sen selittää?

Ei, ei selitä, huolimatta siitä, että tänään ylösnousemusjuhlaa vietämmekin.  
 
Ylösnousemus, vaikka se oli ainutlaatuinen ja mullistava tapahtuma, olisi muutaman sukupolven kuluttua muuttunut pelkäksi kertomukseksi, jos siinä olisi ollut kaikki. Ja kuten kertomuksille käy, ne muuntuvat ja imevät ympäristöstään vaikutteita. Muutaman sadan vuoden kuluttua tämäkin kertomus olisi muuntunut sellaiseksi, ettei sitä enää olisi tunnistanut alkuperäistä tapahtumaa kuvaavaksi. Siitä olisi tullut taru, myyttinen tarina tai legenda, joka ajan mittaan olisi menettänyt kiehtovuutensa, ehkä siksi, että se oli tullut liian tutuksi. Viimeistään meidän päivinämme tuollainen kertomus olisi ollut täysin vailla mielenkiintoa.  Olisi kenties kilpaillut Kalevalan kanssa tai jonkin muun vastaavan. Joku olisi kenties tehnyt siitä elokuvan, kenties koskettavan sellaisen, mutta sekin olisi vähitellen hukkunut viihteen ja elämysten viriketulvaan.
 
Mikä sitten mahtaa olla lopullinen selitys? Miksi uskomme edelleen on olemassa? Vastausta voimme lähteä hakemaan Matteuksen evankeliumin viimeisen jakeen viimeisestä lauseesta: ”JA KATSOKAA, MINÄ OLEN TEIDÄN KANSSANNE JOKA PÄIVÄ MAAILMAN LOPPUUN ASTI”.

Ylösnousemus ei saa jädä kertomukseksi. Siitä pitää tulla kokemus.

Siitä pitää tulla jokaisen Kristuksen seuraajan henkilökohtainen kokemus.

Miten se on mahdollista?

Jeesushan tuli maailmaan, jotta tämä toteutuisi. ”Että minä olisin heissä niin kuin sinä olet minussa”. Tähän kaikki pyrki, tässä oli koko Kristuksen maanpäällisen vaelluksen, opetuksen, tekojen, kuoleman ja ylösnousemuksen kärki ja tavoite. Jumala tahtoi palauttaa yhteyden itsensä ja rakastamiensa ihmisten välille.

Mitä tarkoittaa ”palauttaa yhteys”? Mistä yhteydestä puhutaan? Onko se vain yksi kaunis uskonnollinen sanonta muiden joukossa? Vailla mitään kosketuspintaa tämän päivän arkeen? Onko se totta, merkitseekö se todella jotain? Onko se mahdollista?

Mitä järkeä kaikessa olisi ollut, ellei se olisi mahdollista? Se on mahdollista. Eikä vain mahdollista, vaan välttämätöntä.

Ihminen on luotu elämään yhteydessä. Ihminen on luotu elämään rakkaudessa. Rakkaus ei ole mikään idea tai utuinen korulause. Rakkaus on temmatuksi tulemista maailman suurimpaan ja rajuimpaan mysteeriin. Rakkaus on maailmankaikkeuden käsittämätön kädenojennus, niin käsittämätön, että sitä on vaikea uskoa todeksi. Liian hyvää ollakseen totta.
 
Mutta mikään ei voisi olla enemmän totta kuin juuri rakkaus. Ja rakkaus toteutuu sellaisessa yhteydessä, joka voidaan kokea. Jeesus ei koskaan perustanut mitään uskontoa. Siksi meidänkään ei pidä sitä tehdä. Jeesus on enemmän kuin mikään uskonto. Jeesuksen teko on tunkeutunut sinne, missä ihminen on inhimillisimmillään. Sinne missä meidän arkemme on, keskelle tavallisuutta. Meidän ei tarvitse kurkottaa taivaisiin, taivas on jo kurkottautunut tänne. Kristusyhteyden kokeminen tarkoittaa sen tuntemista, tietämistä. Se on läheisyyttä ja syvää yhteyttä. Yhteyttä joka on tarkoitettu rakkauskertomukseksi. Kaikkine mitä sellaiseen kuuluu: ihastusta, haltioitumista, pettymistä, menettämistä ja luopumista, kipua ja tuskaa, riemua ja kiitollisuutta. Se ei ole uskon asia, se on tiedon asia. Tämä yhteys ole mikään idea, se on kokemus. Se on kokemuksesta syntynyt syvä vakuuttuneisuus, se on tiedostamista. Se on tietoisuutta.

Mitä minä sanon? Sanon että tuo Rakentajan Poika elää ja että hän elää, jotta meillä olisi yhteys häneen. Hän elää meissä. Hän on lähempänä meitä kuin me olemme itse itseämme. Hän on syvällä, siellä, missä on syvin identiteettimme. Mutta samalla kun hän ei ole minä, hän on enemmän minä kuin minä itse.

Jotta tämä yhteys toteutuisi, ja jotta se voitaisiin kokea ja tulla siitä tietoiseksi, meidän tulee heittäytyä. Luopua omasta voimastamme ja suostua voimattomiksi. Kristus on tinkimätön, hän vaatii meidät kokonaan, kaiken. Hän kolkuttaa, mutta ei astu väkisin sisälle. Hän tulee, jos hänet kutsutaan. Eikä häntä kukaan kutsu ennen kuin häntä tarvitsee. Häntä ei kukaan ymmärrä tarvitsevansa ennen kuin on tunnistanut oman heikkoutensa. Eikä kukaan tunnista omaa heikkouttaan ennen kuin on murtunut.

Kristus ei astu ovesta, hän astuu murtumasta.

Tuon murtuman kautta hän tulee valon kanssa. Senjälkeen kaikki muuttuu. Samalla tavalla kuin harmaa ja sumuinen maisema muuttuu, kun aurinko murtautuu pilvien lävitse. Kaikki on hetkessä toisin, vaikka mikään ei olekaan muuttunut. Siksi Jeesus sanoi:” Teidän pitää syntyä uudesti, ylhäältä.” Hän tiesi, ettei vähempi riitä. Ilman sitä ei synny näkökykyä, ilman sitä ei kuule, ei näe eikä tiedosta.

Uudesti syntyminen ei suinkaan ole uskonnolliseksi tulemista, se on syntymistä uudelleen. Muuttumista joksikin jota ei ennen ollut. Syntyminen siihen uuteen elämään, joka toteutuu yhteydessä. Tämä muutos ei tee meitä joksikin mitä me emme ole. Se tekee meidät enemmän siksi mitä me olemme. Uudessa syntymässä on kotiin tulemisen tunne, kotiin palaaminen omaan itseen. Sellaiseksi joksi meidät on tarkoitettu.

Kun on yhteys, pelko poistuu. Pelko, tuo ihmismielen suurin vihollinen, se joka salpaa elämän, luovuuden ja ilon ja johtaa varustautumiseen ja kontrolloimiseen. Ihminen peittää heikkoutensa vahvuuteen, koska pelkää ettei heikkona ole rakastettu. Pelokas ihminen ei uskalla elää, hän tyytyy hengissä selviytymiseen. Missä on yhteys, sinne syntyy turva. Ja kun on turva, syntyy rohkeus elää. Ja kun on rohkeus elää, syntyy elämänilo. Se ilo, jonka Jeesus meille lupasi.

”Minä olen tullut jotta teidän ilonne olisi täydellinen.”
”Minä olen tullut jotta teillä olisi elämä ja yltäkylläisyys.”

Pääsiäisen sanoma on siis Jumalan, maailmankaikkeuden Luojan käsittämätön kädenojennus. Ei yleisesti kaikille, vaan yksilöllisesti sinulle. Joka tähän käteen tarttuu, syntyy uudeksi. Joka tähän käteen tarttuu, alkaa elää. Elää sitä elämää, jota kuolemakaan ei enää kukista. Kuolemasta tulee pelkkä horisontti, merkki tämänhetkisen näkökyymme rajallisuudesta.

Ehkä kuolemasta tulee rauhallinen ja huomaamaton lipuminen yli horisontin.  Yhtäkkiä löytää itsensä paikasta, jota tietää kaivanneensa koko maanpäällisen elämänsä ajan. Yhtäkkiä on se joka on aina tiennyt olevansa mutta, jonka vasta nyt tavoitti.


TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."