Tommy Hellsten 15.5.2016


MINÄ JÄTÄN TEILLE RAUHAN, OMAN RAUHANI MINÄ ANNAN TEILLE


Tämän helluntain evankeliumitekstissä on kohta, jonka ääreen haluaisin hetkeksi kanssanne pysähtyä.

”Minä jätän teille rauhan, oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa.”

Tämä teksti on esitetty sellaisessa yhteydessä, jossa kuvataan Jeesuksen poislähtemistä. Hän katsoo jo kauas tulevaisuuteen, sinne minne kukaan muu ei osaa nähdä. Poislähteminen tässä tarkoittaa Jeesuksen kuolemaa ja sitä seuraavaa ylösnousemusta. Hän siis tiesi nämä etukäteen. Jeesus katsoo siihen maailmaan, jossa hän ei enää ole opetuslastensa kanssa läsnä fyysisesti. Ja juuri sinne hän sanoo jättävänsä oman rauhansa.

Hän siis puhuu meidän maailmastamme, sillä juuri siinä, hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeisessä maailmassa, me elämme. Ja tänne hän lähetti rauhansa, oman rauhansa vastakohtana sille rauhalle, jonka maailma antaa.

Mitä nämä kaksi toisilleen vastakkaista rauhaa voisivat tarkoittaa?

Ensi vuonna tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä, kun aloitin työni terapeuttina, luennoitsijana ja kouluttajana. Minulla on tapana sanoa, että olen istunut pitkään aitiopaikalla ihmisyyteen. Aitiopaikaksi sen on tehnyt se, että olen enimmäkseen tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat aitoja, rehellisiä ja näyttävät haavoittuvuutensa. Olen istunut paljaan ihmisyyden äärellä.

Tällä aitiopaikalla olen oppinut kaksi asiaa. Ensimmäinen on, että jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja ainutkertainen. Ei ole kahta samanlaista eikä tule. Jokainen ihminen on siis kohdattava tyhjänä, vailla mitään ennakkokäsityksiä ja teorioita. Jokainen ihminen on ihme, viittaahan jo sana ihminen ihmeeseen.

Toinen asia, joka on yhtä merkittävä, on se, että jokainen ihminen on täysin samanlainen. Kun katsoo ihmistä tarpeeksi syvälle, ihmisyyden ytimeen, voi jokaisessa nähdä saman asian: syvä nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi tulemisen tarve. Me etsimme katsetta, joka näkee, korvaa joka kuulee, mieltä joka ymmärtää. Me etsimme sitä, että joku tekisi invaasion yksinäisyyteemme, murtautuisi eristyneisyyteemme. Me etsimme itse asiassa rakkautta.

Tämä rakkauden tarve on meissä niin perustavaa laatua, että voi hyvällä syyllä sanoa, että ihminen on rakenteellista rakkauden tarvetta.

Mutta juuri tämä syvä inhimillinen tarpeemme tekee meistä haavoittuvia. Sillä aina on olemassa riski, että se joka katsoo, ei katsokaan rakkaudellisesti vaan tuomitsevasti, mitätöiden eikä ymmärrä. Joku kyllä katsoo, muttei näe. Tämä tosiasia johtaa siihen, että samalla kun me kaipaamme, että joku näkee meidät, palkäämme sitä kuollaksemme. Miksi? Siksi että meitä on haavoitettu, jokaista meistä. Kannamme sisimmässämme hylkäämisiä ja mitätöintejä, jotka ovat johtaneet siihen, että pelkäämme läheisyyttä. Emme päästä ketään lähelle, sillä läheisyys merkitsee haavoittumista. Ihminen on siis varsin ristiriitainen olento. Pelkäämme sitä mitä samalla kaikkein eniten kaipaamme.

Tämä johtaa helposti siihen, että etsimme rakkautta ilman että meidän tarvitsee paljastaa haavoittuvuuttamme. Kiellämme ihmisyytemme, kiellämme heikkoutemme ja tarpeemme, alamme suojautua. Meistä tulee vahvoja, mutta vahvuutemme on sairasta, sillä se perustuu heikkouden kieltämiseen. Salaamme rakkaudentarpeemme ja haavoittuvuutemme. Salaamme sen muilta ihmisiltä mutta myös itseltämme. Piilotamme pehmeän ytimemme ja pakotamme elämän pinnalle. Hylkäämme siis sen, mikä ihmisyydessämme on kaikkein keskeisintä: rakkauden tarpeemme.

Näin tehdessämme synnytämme pahaa oloa, sillä ei kukaan voi hylätä ihmisyyttään synnyttämättä masennusta ja epätoivoa. Mutta kun kaikki tämä tapahtuu ilman että sitä tiedostamme, alamme lääkitä pahaa oloamme väärillä lääkkeillä. Pakotamme elämän pinnalle. Ajattelemme että pinnalla olevalla paljoudella voi kompensoida syvyyden puutetta.

Niinpä alamme rohmuta kaikkea. Pitää kokea kaikki, ehtiä kaikki, omistaa kaikki, saada elämästä irti kaikki mahdollinen nautinto. Ottaa elämästä ilo irti. Alamme epätoivoisesti etsiä onnea ja rauhaa ulkoisista asioista. Onni ja täyttymys ovat aina kulman takana, Karibian hiekkarannalla tai uudessa maaasturissa. Alamme ajaa takaa sitä mikä siintää tulevaisuudessa. Mutta emme näe, että ajamme takaa sitä, mitä samalla juoksemme pakoon. Juoksemme pakoon itseämme, tyhjyyttämme ja pahaa oloamme. Ja vaikka saavuttaisimmekin niitä, emme koskaan löydä rauhaa. Miksi? Siksi, että emme voi koskaan saada tarpeeksi sitä, mitä me emme tarvitse. Arki tulee lopulta Karibian hiekkarannalle ja valkoiseen maasturiin. Se haukkaa kaiken ja muuttaa toteutuneen unelman ensin tavalliseksi, sitten itsestäänselvyydeksi, lopulta oikeudeksi ja viimein vaatimukseksi. Kulta valuu hiekkana sormien lävitse.
 
”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa.”

Mikä voisi olla sellainen rauha? Mistä sen voi löytää?

Kristuksen lupaama rauha on heikkouden suunnassa. Se on tyhjentymisessä, ei täyttymisessä. Se on siellä, syvällä sisimmässämme, siellä missä on todellinen minuutemme, siellä missä me olemme totta. Se on juuri siinä haavoittuvuudessa, jota olemme paenneet ja jota olemme pelänneet. Se on rakkauden tarpeessamme. Sen ymmärtämisessä, ettei elämä ole minkään arvoista ilman rakkautta. Ei riitä että selviää hengissä, vaan pitää myös elää. Ilman elämää kaikki on tyhjää. Ilman rakkautta kaikki jää lopulta merkityksettömäksi. Vaikka jotain saavuttaisikin, rauha ei pysy vaan takaa-ajo jatkuu heti kun kädet ovat haroneet tyhjää.

Miten tämän rakkauden voisi saavuttaa? Miten tällaisen rauhan voisi saada?

Rakkautta ei voi saada minkäänlaisilla omilla ponnistuksilla. Sitä ei voi ansaita, ei ostaa eikä hallita. Rakkaus on mysteeri samalla tavalla kuin Jumala on mysteeri. Sitä ei siis voi ymmärtää. Mutta vaikka sitä ei voi ymmärtää, sen voi silti kokea. Jokainen joka kokee rakkautta, tietää mitä se on. Sen tietää koko olemuksellaan, niin syvästi, että kaikki rakkauteen kohdistuvat spekulaatiot ja pohdinnat muuttuvat tyhjänpäiväisiksi. Ravintoloissa ei syödä ruokalistoja vaan ruokaa.

Rakkaus ja Jumala ovat niin lähellä toisiaan, ettei näitä kahta voi eikä pidä erottaa. Rakkaus toimii niin kuin Jumala toimii ja Jumala toimii niin kuin rakkaus. Rakkauden toimintatapoihin kuuluu, ettei se tule kutsumatta mihinkään. Rakkaus odottaa ja odottaa ja odottaa. Se odottaa, että sitä tarvitaan. Miksi se odottaa? Siksi, ettei se voi tulla ennen kuin ihminen ymmärtää tarvitsevansa sitä. Rakkautta ymmärtää tarvitsevansa vain se, joka on kohdannut heikkoutensa, voimattomuutensa ja avuttomuutensa. Vasta sitten ihminen alkaa avautua rakkaudelle, ja vasta sitten rakkaus voi tulla. Suvereeniuden harhan tulee murtua ja ihminen tulee saattaa oman heikkoutensa ääreen, jotta hän alkaisi avautua rakkaudelle. Ei kukaan tarvitse Jumalaa, joka itse on jumala.

Jotta rakkaus siis saavuttaisi ihmisen, Jumalan täytyy ensi töikseen murtaa hänessä se, mikä estää rakkauden pääsyn. Jumalalla on siis varsin vaikea tehtävä: murtaa se jota hän rakastaa. Tai tuomita ihminen, jotta hän voisi tätä rakastaa.

Mitä tekemistä tällä on Jeesuksen lupaaman rauhan kanssa? Koska ihmisen syvin olemus on rakkauden tarve, ei mikään muu voi antaa pysyvää rauhaa kuin se, että hän löytää tämän rakkauden.

Jeesus sanoo ylösnousemuksensa jälkeen olevansa meidän kanssamme. Maailman loppuun asti. Hän sanoo myös, ettei hän koskaan jätä meitä. Silmänräpäyksessä, tämän läsnäolon koettuaan, ihminen löytää rauhan. Sillä silloin hän on löytänyt sen, mitä hän on tietämättään koko elämänsä ajan kaivannut. Kristuksen rakkaudelliseen läsnäoloon laskeutuminen johtaa kotiin tulemisen kokemukseen. Ihminen on löytänyt ne silmät, jotka kohtaavat, kasvot, jotka armahtavat, korvat jotka kuulevat. Ihminen on tullut lohdutetuksi. Koko elämänikäinen lohduttomuus purkautuu äärimmäiseksi kiitollisuudeksi ja riemuksi. Tätä on kotiin tuleminen. Ei ole muuta paikkaa löytää rauha kuin rakkaudessa. Eikä rakkaus ole mikään filosofinen idea tai älyllisen spekulaation kohde. Se on kokemus. Se on kokemus joka resonoi niin syvällä, että ihminen on perillä heti kun tämän on kohdannut.

Tiesiköhän Albert Einstein mistä hän puhui, kun hän sanoi, että ihmisen elämässä on vain yksi kysymys, johon hänen tulisi löytää vastaus: elämmmekö me hyväntahtoisessa vai pahantahtoisessa maailmankaikkeudessa? Kuinka oikeassa hän olikaan, sillä tämä on kysymys siitä, elämmekö me rakkaudessa vai pelossa. Heti kun astuu rakkaudesta ulos, astuu pelkoon. Ei ole mitään neutraalia maastoa vaan kyseessä on joko tai. Pelossa eletty elämä johtaa varustautumiseen, selviytymiseen ja jopa patologiseen suvereeniuteen. Rakkaudessa eletty elämä antaa luvan olla heikko, keskeneräinen ja silti rakastettu. Tai oikeastaan juuri siksi rakastettu. Niinpä rakkaudessa eletty elämä antaa luvan olla heikko, tehdä virheitä ja erehtyä. Juuri tätähän on ihmisenä oleminen ja siksi se vapauttaa meidät kaikki siihen, mitä elämä parhaimmillaan on: luovuutta, innovatiivisuutta, intuitiota ja elämäniloa. Se on elämisen riemua ja syvää luottamusta siihen, että me olemme kannettuja.
TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."