Tommy Hellsten 13.10.2013


MONET OVAT KUTSUTTUJA MUTTA HARVAT VALITTUJA

Mt. 22:1-14

 

Saarna Tuomas-messussa 13.10.2013

Tommy Hellsten

 

Kun sain tämän evankeliumitekstin eteeni, reaktioni oli, että onpa vaikea teksti. Ja kun piti valita näkökulma saarnaani, valitsin viimeisen lauseen, joka mielestäni on se kaikkein vaikein: ”Monet ovat kutsuttuja mutta harvat valittuja”.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että Jumala on rakkaus. Olemme myös tottuneet ajattelemaan, että rakkaus koskee kaikkia. Se ei valikoi eikä aseta ihmisiä paremmuusjärjestykseen. Rakkaus on tasa-arvoinen, ajattelemme. Koko tasa-arvoajattelun voi kenties ajatella saaneen alkunsa juuri rakkaudesta, rakkaudesta joka kohdistuu kaikkiin, riippumatta ihmisen rodusta, sukupuolesta, koulutuksesta, uskonnosta tai sosiaalisesta asemasta. Jumala rakastaa kaikkia yhtä lailla, ajattelemme.

Miten tämän kanssa sopii yhteen se, että vaikka monet ovat kutsuttuja, harvat ovat silti valittuja? Onko kutsuttujen joukossa siis sellaisia, jotka eivät ole valittuja? Rakkauden kuokkavieraita siis? Tekeekö rakkaus valintoja, sulkee toiset pois ja valitsee vain harvat? Siihen viittaisi tekstissä se, että hääjuhliin oli päässyt mies, joka ei sinne kuulunut. Mies, jolla ei ollut asianmukaista hääpukua. Hänet ajettiin ulos pimeyteen ja häntä kohdeltiin kaltoin, sidottiin, jätettiin itkemään ja hampaita kiristelemään.

Jos katsomme tekstiä omasta maailmastamme käsin, maailmasta joka juuri opettelee tasa-arvoa, emme voi ymmärtää sitä. Emme voi yhdistää ajatusta rakkaudesta joka tekee valintoja, ajatukseen tasa-arvosta. Juuri tämä tekee tekstistä mielestäni vaikean. Houkutuksena olikin nostaa hattua ja kulkea ohi, todeta ettei tekstissä ole järkeä ja hakea jokin toinen, järkevämpi. Sellainen, joka sopii paremmin maailmankuvaan, joka tällä hetkellä vallitsee.

Mutta entä jos hetkeksi pysähdymme emmekä suoralta kädeltä hylkää ajatusta valinnasta vain siksi, että se tuntuu järjettömältä? Voisiko olla totta, että rakkaus sittenkin tekee valintoja? Valitsee jotkut mutta sulkee toiset pois?

”Monet ovat kutsuttuja”, sanotaan tekstissä ensin.

”Menkää teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.”

”Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin hyvät kuin pahat…”.  

Kutsu siis meni satunnaisesti sinne tänne, ja se koski kaikkia, niin hyviä kuin pahoja. Rakkaus koskee kutsuna sittenkin kaikkia, ei se sulje ketään pois. Mutta sitten tulee tuo vaikea sana: ”valitut”. ”Harvat ovat valittuja”.

Kuka tuon valinnan tekee ja miten se tapahtuu? Mikä on tuo mystinen hääpuku, joka on juhlaan osallistumisen edellytys? Onko minulla se, olenko minä valittu?

Rakkaus kutsuna koskee kaikkia. Mutta itse hääjuhlaan osallistuminen edellyttää hääpukua. Toisin sanoen hengellinen elämä edellyttää meiltä jotain. Mitä?

Se edellyttää kuuliaisuutta.

Hääjuhliin pukeudutaan asianmukaisesti, häitä kunnioittaen.

Kuuliaisuus on sanana vanha, ei sitä kukaan enää käytä. Ymmärrämmekö enää edes sen sisältöä? Onko se sama kuin tottelevaisuus? Ei. Se on syvempi, kokonaisvaltaisempi, kauniimpi.  Kuuliaisuus ei ole sokeaa tottelemista, orjamaista hyväksynnän hakemista vaan se on enemmän. Aivan samoin kuin Jumalan pelko ei itse asiassa ole pelkäämistä, vaikka tällaista sanaa käytetäänkin.

Jotta voisi olla Jumalalle kuuliainen, pitää ensin kuulla Jumalan ääni. Ja jotta voisi kuulla Jumalan äänen, Jumalan pitää olla tuttu. Ja jotta Jumala kävisi tutuksi, pitää elää Hänen lähellään. Seurustella hänen kanssaan. Joka päivä, joka hetki, hakeutua Kristuksen lähelle. Kulkea hänen kanssaan sillä tiellä joka on oma polkumme, se jolle meidät on kutsuttu ja joka on kohtalomme. Kristuksen persoonaan pitää tutustua, häntä pitää tahtoa, häneen pitää solmia suhde.

Niin kuin yksi persoona on suhteessa toiseen.

Me ihmiset emme ole keksineet tehdä Jumalasta persoonaa, vaan me olemme persoonia siksi että Jumala on persoona. Se on hänen olemustaan. Kaikki ihmisen ja Jumalan välinen vuorovaikutus on siksi kahden persoonan välistä vuorovaikutusta, suhteessa olemista. Hengellisyys ei ensisijaisesti ole etiikkaa eikä  filosofista pohdintaa. Se ei edes uskonnollisuutta. Se on mystinen yhteys. Mystinen yhteys kahden persoonan välillä. Yhteys joka tempaa ihmisen niin kokonaan, että hän myy kaiken omaisuutensa saadakseen peltoon kätketyn aarteen. Tätä yhteyttä ei voi selittää eikä sitä voi hallita. Se jää siinä elävällekin selittämättömäksi. Mutta vaikka se on selittämätön, sen voi silti kokea.

Tämä mystinen yhteys on luonteeltaan seikkailua. Intohimoista seikkailua rakkaudessa, jossa välillä ollaan ymmällä, välillä eksytään, suututaan ja turhaudutaan. Ja menetetään kaikki usko ja vajotaan epätoivoon. Ja sitten taas lumoudutaan, ollaan täynnä ihmettelyä ja kiitollisuutta. Se on raastavaa riisumista, kärsimystä, murtumista ja lopulta kiitollisuutta kaikesta siitä. Se on ravistelluksi tulemista irti kaikesta, mihin on takertunut, suostumista olemaan ymmällä ja silti luottamaan. Se on antautumista, luovuttamista ja paradoksaalista iloon astumista kaiken menettäneenä. Kaiken menetyksestä tuleekin yllättäen kaiken saavuttamista.

Tähän rajuun mutta pyhään leikkiin ei voi antautua eikä siinä pysyä ilman kuuliaisuutta. Kuuliaisuus opitaan kärsimyksen kautta, vaikeuksien ja vastoinkäymisten kautta. Sen kautta ettei kaikki mene niin kuin itse on suunnitellut. Kärsimys synnyttää sen että ihminen tahtoo sitä, mikä on hänelle parhaaksi. Vaikka se mikä on hänelle parhaaksi tekeekin kipeää. Ilman kärsimystä ei voi olla kuuliaisuutta. Kun olet kuuliainen ja hyväksyt Jumalan tahdon sekä ymmärrät siitä riittävästi, silloin nopeutat kehitystäsi hengellisellä tiellä panemalla käytäntöön se, mitä kuulet. Kuuliaisuus pitää siis sisällään sen mitä kuulet ja sen mitä teet sillä mitä olet kuullut. Se on kaidalla tiellä pysymistä.

Jos et ole kuuliainen, mutta silti valittu, sinut palautetaan tielle jolla sinun on määrä kulkea. Jos poikkeat tieltä, hidastat kehitystäsi. Tulet kyllä perille mutta monen mutkan kautta. Monen vaikeuden, epäonnistumisen ja kärsimyksen kautta. Kärsimys on meidän ihmisten paras ja joskus ainoa hengellinen opettaja.

Hääpuku on siis kuuliaisuutta, oman elämän sinkoamista siihen suuntaan, mihin meidät on kutsuttu. ”Monet ovat kutsuttuja mutta harvat valittuja”. Missä on siis valinta ja kuka sen tekee? Valinnan tekee Jumala ja kuuliaisuuden tekee ihminen. Ihmisen osuus on siis pysyä Jumalan valinnassa. Mutta mistä voima kuuliaisuuteen, mikä tekee sen mahdolliseksi, että me palaamme polulle jolla meidän on määrä kulkea? Entä jos eksymme polulta liian kauas? Mikä silloin pelastaa.

Paimen. Paimen hakee eksyneen lampaan. Hän jättää kaikki muut lampaat ja menee eksyneen luo. Sitten hän iloitsee suunnattomasti löydettyään kadonneen lampaan. Miksi hän hakee sen ja miksi hän iloitsee? Siksi että lammas kuuluu laumaan. Se on paimenelle itsestään selvyys. Ei ole lampaan ansioita että paimen hänet hakee. Paimen hakee hänet siksi että eksynyt kuuluu laumaan. Hänet on siis valittu.

Älyllistä ja lopullista vastausta emme saa siihen, että Jumala on tehnyt valinnan ja että Jumala tekee valintoja. Hän näyttää toimivan niiden kautta jotka hän valitsee. Sille emme voi mitään ja se näyttää kuuluvan hänen tapoihinsa. Olihan jo Israel valittu kansa. Sen valinnan eräs seuraus on, että me tänään istumme tässä kirkossa. Emme saa myöskään vastausta siihen, että miksi jotkut ihmiset vastaavat tuohon kutsuun ja jotkut eivät. Mitä me sillä vastauksella loppujen lopuksi edes tekisimme? Emme mitään.

Mutta mistä tiedämme olemmeko me itse valittuja? Me tiedämme sen siitä, että olemme kuuliaisia. Ja me tiedämme sen siitä, että me kärsimme. Jumala rakastaa meitä niin paljon, että hän sallii meille kärsimyksen, sen kärsimyksen jonka me tarvitsemme. Meihin on tultava murtuma jotta valo pääsee sisään. Kärsimys kutsuu kuuliaisuuteen, takaisin siihen yhteyteen johon me kuulumme, valon jarakkauden yhteyteen. Eikä kuuliaisuus ole mikään ansio. Se on armoa. Armosta meidät eksyneet on haettu. Armosta meidät pidetään tiellä.

Jos turvaudun armoon ja suostun sille polulle johon minua vedetään, jos annan paimenen nostaa minut harteilleen, silloin tiedän olevani valittu. Tämä riittää minulle tiedoksi. Muut lampaat jätän paimenen huoleksi. En kuitenkaan ole välinpitämätön, en suinkaan, mutta kunnioitan muiden valintoja enkä elä heidän elämäänsä. Ja koska minua on näin rakastettu, on itsestään selvää, että itsekin rakastan. ”Joka on saanut paljon anteeksi, rakastaa myös paljon.” Tai oikeastaan on väärin sanoa, että minä rakastan. Parempi on sanoa, että minussa rakastetaan. Rakkaus rakastaa minussa.
TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."