Tapio Koivu 7.7.2013


Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Tulkoon valkeus valkeudesta.


Mitä jää jäljelle, kun kaikki on ohi?

Kun tämä ihmisen elämä on eletty, kun ne viimeisetkin atomit ja molekyylit, joista tämä ihmisruumis on pantu kokoon, ovat palautuneet, tai vapautuneet taas osaksi luontoa, uudelleen käyttöön, niin mitä jää jäljelle? Kun on aika siirtyä tuonilmaisiin, taivaalliseen väestönosaan,
mitä silloi tästä, mitä on nyt, jää olemaan täällä edelleen?

Yhdessä merkityksessä tietysti kaikki jää: kellot ja kirjahyllyt, kukkavaasit ja kesäpuvut, talot ja tavarat. Mutta mikä siitä, mitä minun elämässäni ikinä vain on ollut, vaikka edes minimaalisen vähänkin, koulusta, opiskelusta, työstä, harrastuksista, ihmissuhteista, toiveista, unelmista, koskaan ääneen lausumattomasta kaipauksesta – mitä kaikesta siitä jää olemaan?

Tämä ajatus tuli mieleen joitakin viikkoja sitten, muutaman epäloogisen jäniksenloikan kautta, eilisen päivänsankarin, Eino Leinon runosta (Hymyilevä Apollo):
“Kuka tietävi, mistä me tulemme ja missä on matkamme määrä?  Hyvä että me sitäkin tutkimme. Ei tutkimus ole väärä. Mut yhden me tiedämme varmaan vaan: Me olemme kerran nyt päällä maan  ja täällä meidän on eläminen, miten taidamme parhaiten.“

Kas kun ihminen on sillä tavalla hauska otus, että jos sillä on motivaatiota, se tekee vaikka mitä. Talvella se hiihtää 1500 kilometriä ja kesällä pakastaa 150 litraa mustikkaa. Se rakentaa keskelle erämaata talon, jonka pihaan se tekee tien. Ja siihen pihaan se vielä kaivaa lapiolla kaivon. Ja sanoo, että eihän toi nyt oo yhtään mitään.

Ihminen on myös sosiaalisesti hauska otus. Suhteissaan muihin lajitovereihinsa se tekee myös vaikka mitä, jos sillä vain on tekemiseensä riittävän hyvä syy. Se lapioi naapurin pihalta lumet ja niittää mökillä naapurin rannasta kaislat, kun se naapurin mies on sairastellut eikä vaimo enää jaksa. Tietämättä täysin,
miksi, se alkaa koulussa kaveeraamaan sen luokan inhokkirillipään kanssa, juuri sen, jonka lippis on joka koulumatkalla ojan pohjalla. Ja aikuisena sukujuhlissa se  kuuntelee sitäkin, joka keskeytymättömällä puhumisellaan puuduttaa paikat ja syrjäyttää huoneesta kaiken hapen. Sitten se herää keskellä yötä kanniskelemaan vatsavaivaista vauvaa, jotta muu talo saisi nukkua.


Eino kirjoittaa samassa runossa:
“Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk’ ei aina esille loista. Kas hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä; miss’ ihmiset tuntevat tuntehin, siellä lähell’ on Jumalakin....”


Kristityillä ihmisotuksillakin on käyttäytymiseensä syyt. Heitä ovat vanhastaan ohjanneet toisaalta Mooseksen kirjojen kymmenen käskyä sekä toisaalta Uudesta testamentista tuttu käsky rakastaa toista ihmistä, ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, jonka tosin Mooseskin jo tunsi (3.Moos.19:18).

Tuossa luvussa Mooses antaa monenlaisia säännöksiä. Näiden säännösten syy on hyvin yksinkertainen: ”Noudattakaa kaikkia minun lakejani ja käskyjäni ja täyttäkää ne. Minä olen Herra.”



”Minä olen Herra.”

Käskyjen täyttämisen perustelunahan tämä voi tarkoittaa sitä, että Jumala vaatii noudattamaan kaikkea sitä, mitä hän on käskenyt. Näitä on parasta noudattaa, tai muuten joku suuttuu. Ja rankaisee, viimeisellä tuomiolla viimeistään. Minä rakastan, koska on pakko.

Ja sittenhän tämä voi tarkoittaa sitäkin, että jos olen kiltti ja hyvä muille, niin sitten toisetkin kohtelevat minua hyvin. Rakastan toisia, koska se maksaa vaivan ja saan siitä hyödyn.


”Minä olen Herra.”

Tai sitten tämä voi tarkoittaa vielä sitäkin, että Jumala on kaikkien ihmisten Herra, jonka perimmäisenä tavoitteena on maassa rauha, ja ihmisillä hyvä tahto. Vielä sellainenkin käsitys kristityillä Jumalasta on, että Hän on täysin ja sulaa, pelkkää ja pyyteetöntä, itsensä antavaa ja itsensä
tyhjentävää rakkautta - sellaista rakkautta, joka vain odottaa sitä, että joku ottaa sen vastaan.

Tällaiselle rakkaudelle on ominaista kosketustartunta. Kehen tämä rakkaus on osunut, ei voi olla siirtämättä sitä eteenpäin. Se tarttuu ja leviää, Jumalasta ihmiseen, ja ihmisestä toiseen. Ja usein tartunnankantaja ei edes huomaa levittävänsä sitä eteenpäin.


”On monta uskoa päällä maan ja toinen toista kiittää, mut laulajalla yks usko on vaan ja hälle se saapi riittää: Min verran meissä on lempeä, sen verran meissä on iäistä ja sen verran meistä myös jälelle jää, kun päättyvi päivä tää....

...Ken yhtä ihmistä rakastaa, se kaikkia rakastaapi.  Ken kerran voi itsensä unhoittaa, se unten onnen saapi. Ken kerran itse on onnellinen, se tahtois onnehen jokaisen  ja antaa ja antaa ja antaa vaan oman onnensa aarteistaan. ”


”Minä olen Herra.” - Herra Eino Leino puhuu lemmestä. Se voitaneen tässä kohtaa tulkita – hyvällä tahdolla, muutaman epäloogisen jäniksenloikan jälkeen - myös rakkaudeksi, Jumalan rakkaudeksi, Herran hyvyydeksi ja huolenpidoksi. Se, mikä meissä on Jumalan rakkautta, Jumalan lempeä, se myös jää jäljelle.


Minä rakastan, koska Jumala on hyvä.

Minä rakastan, ja se on Jumalan syytä.



Tulkoon valkeus valkeudesta.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.



TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."