Pauliina Kainulainen 25.5.2014


Saarna Tuomasmessussa 25.5.2014

Luomakunnan sunnuntai, tekstit 1. Moos. 1 (luomiskertomus) ja Joh. 1:1-4

Pauliina Kainulainen

 

Ystävät, rakkaat kristityt, pahoittelen että minulla on muovinen vesipullo mukanani, messussa, tämä ei kuulu tänne. Muovipullo pyhässä paikassa, siinä on jotain epäpyhää...

Mutta ihan tahallani otin tämän mukaan, muistuttamaan meitä miten vielä vähemmän muovipullo kuuluu Luojan luonnon suureen pyhäkköön. Siellä se on pyhäinhäväistys. Muovi, joka haluaa olla ikuista, muovi, joka ei hajoa ihmisen mielen käsittämänä aikana. Kaikki muovi, jokainen pullo ja nippeli ja muovipussin riekale, joka joskus on tuotettu, on jossain täällä pyhässä luomakunnassa. Iso osa siitä on maailman merissä. Tyynen valtameren pyörteen valtava muovijätemanner on hulluksi tulleen kulutuskulttuurin kuva. Olen antanut sille mantereelle nimeksi Konsumeria. Muovin valtakunta tunkeutuu vähitellen joka paikkaan: meren eläinten elimistöön, ihmistenkin.

Rakkaan Itämeren kannalta muovi ei ehkä ole keskeisin ongelma, mutta kuvastakoon muovi nyt hetken kaikkea ihmisen saastuttavaa toimintaa.

Joskus olen siis ostanut vettä muovipullossa, se on tuntunut välttämättömältä. Koetan lievittää huonoa omaatuntoa ja kannan samoja pulloja mukanani vuodesta toiseen junamatkoilla – täytän pullon ihanalla suomalaisella hanavedellä. Se on ihme.. Osaanko olla riittävän kiitollinen puhtaasta vedestä? Lukemattomilla ihmisillä tällä maapallolla ei tällaista aarretta ole.

Mitä tämä kaikki merkitsee meille kristillisenä seurakuntana, joka on koolla iloitakseen ja kiittääkseen luomakunnan ihmeellisyydestä ja pyytääkseen Jumalan voimaa ja viisautta uuteen viikkoon?

On hyvä olla täällä, yhdessä, Raamatun sanan ja pyhän sakramentin vaikutuspiirissä. Ehkä tässä uskaltaa antaa kivun tulla. Olkoon se oman elämän salainen kipu tai olkoon tänään sijaa yhteiselle tuskalle kaiken sen äärellä, mitä teemme rakastetullemme, luonnolle. Maapallon ilmasto muuttuu, ainutkertaisia lajeja häviää ikiajoiksi, edistysuskoinen kulutuskulttuuri paahtaa eteenpäin eikä suunnan muutosta näy. Tästä kulttuurista on kadonnut pysähtymisen kaava.

Mutta tässä messussa me pysähdymme. Uskallamme pysähtyä. Kuuntelemme mitä Jumala tänään puhuu meille Sanansa välityksellä.

Raamatussa on useita kertomuksia luomisesta. Tänään kuulimme niistä kaksi: Vanhan testamentin alusta yhden ja Johanneksen evankeliumista toisen. Molemmat ovat olemukseltaan runoelmia, lauluja. Niillä on oma rytminsä, elämän sydämen sykkeen rytmi. Tällaisissa alkulauluissa Raamattu välittää meille erityisiä välähdyksiä elämän merkitysten syvätasosta ja tämä on jotain mitä ei tule häivyttää näköpiiristä lukemalla näitä tekstejä jäykän kirjaimellisesti.

Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Toisena päivänä meren, ja viidentenä vesissä vilisevät olennot sekä linnut. Kuudentena päivänä hän loi maan päälle eläimet, ja lopulta ihmisen, siis samana päivänä eläinten kanssa. Ihminen ei olekaan luomisen huipennus ja kruunu – huipennus on seitsemäs päivä, sapatin lepo. Pysähtyminen.

Meidän on tarpeen pysähtyä myös sen kohdan äärelle, jossa Luoja antaa ihmiselle vallan hallita maata ja kaikkea mitä sen päällä liikkuu. Tässä on vakavan itsekritiikin paikka. Luomiskertomuksen kokonaisuuden ja Raamatun kokonaissanoman valossa on selvää, ettei tällainen valtuutus anna oikeutta riistää ja ryöstöviljellä muuta luotua. Ihmisellä on päin vastoin suuri vastuu, kuin ihannehallitsijalla, pitää huolta kokonaisuudesta ja erityisesti kaikkein haavoittuvimmista. Mutta kaikesta huolimatta tätä Raamatun kohtaa on tulkittu niin että ihminen voi tehdä mitä mielii, ilman rajoituksia. Vähintäänkin kristityt eri kulttuuripiireissä ovat olleet – olemme olleet – vikapäitä hampaattomuuteen, kun erilaisten aatteiden varjolla luontoa on hävitetty ja haaskattu. Meidän on pysähdyttävä, kaduttava, tehtävä parannus. Meidän ja koko kulttuurimme on käännyttävä - toiseen suuntaan. Luontoa pirstaloivasta suunnasta on käännyttävä suuntaan, jossa pidämme yhdessä asiat jotka kuuluvat yhteen.

Pyhät sakramentit auttavat meitä. Ne ovat kaikenlaisten aatteiden tuulien riepotellessa pitäneet  yllä tajun siitä miten pyhyys kuuluu yhteen aineellisen kanssa. Esimerkiksi kasteessa Jumalan Pyhä Henki yhdistyy tavalliseen veteen.

Myös Vedenpyhitys tekee näkyväksi luomakunnan häviämättömän pyhyyden. Ja se mikä meille on pyhää, on tietyn koskemattomuuden suojaamaa. Kun pyhyyden taju palaa, palaa myös rajan taju.

Raamatun viesti rohkaisee meitä. Kaiken hävityksen keskellä meille julistetaan evankeliumia, ilon sanomaa: Sana eli Kristus on edelleen meille elämä ja valo. Hän toi alkukaaokseen elämän rytmin ja mielen, hän pitää näitä yllä Henkensä välityksellä.

Hän julisti Jumalan valtakuntaa, joka kasvaa omalla sisäisellä voimallaan, salatusti – kuin siemen maan suojissa. Kohta näemme jo sirkkalehdet.

Tämä valtakunta on voimakkaampi kuin muovin valtakunta.

Mutta aika ajoin joudun kyselemään itseltäni: jaksanko uskoa niihin sirkkalehtiin joita ei vielä näy kaiken pientareiden töryn keskellä? Uskonko todella uuteen luomiseen, siihen että Jumalan lupaama tulevaisuus on hyvä ja siunattu, että uudet taivaat ja uusi maa kehkeytyvät koko ajan?

Raamatussa sanan usko merkitys tulee erittäin lähelle luottamusta. Niinpä myös epäusko on minun kokemuksessani epäluottamusta, joskus lähes epätoivoa tässä hullussa maailmassa. Mutta tällaisena takerrun Jeesuksen lupauksiin ja hänen elämisen malliinsa. Vetäydyn luontoon hiljentymään ja rukoilemaan, yksinkertaisesti katselemaan ja kuuntelemaan, hengittämään sisääni voimaa. Ja lähden yhdessä toisten kanssa, samaa huolta kantavien kanssa toimimaan: puolustamaan kotiseutuni vesilähteitä uraanikaivokselta tai etsimään vaihtoehtoa pakonomaiselle kuluttamiselle. Tulin tänne Tuomasmessuun Maailma kylässä -festareilta – siellä keskustelimme hyvästä, kohtuullisesta elämästä – meitä oli paitsi Pohjois-Karjalasta myös Thaimaasta, Meksikosta ja Argentiinasta. Sivusimme keskusteluissamme myös hengellisyyden voimaa maailman muuttamisessa.

Elämme keskellä kriisiä. Tarvitsemme kosmoksen voiman ja viisauden lähteet avuksemme. Niiden lähteiden äärellä olemme tässä. Kristittyjen on välttämätöntä kamppailla käsi kädessä Itämeren ja koko Luojan luomakunnan puolesta. Yhdessä voimme olla, jos niin haluamme, näkyvä ja kuuluva vastarinnan merkki. Mutta meidän tulee olla myös enemmän: kristillisten yhteisöjen tulee jo elää todeksi sitä uutta, joka on puhkeamassa esiin. Miten? En tiedä, mutta pyydän: Antakoon Jumala Henkensä kautta meille rakkauden mielikuvitusta löytää keinot niin omassa arjessa kuin yhteisöinä ja yhteiskuntana.

Vaikuttavinta mitä voimme tehdä on olla tekemättä mitään. Kun pysähdymme rukoillen, katsellen ja kuunnellen, hiljaisuudessa Henki saa puhua. Henki muovaa meitä uudeksi kuin luomisen aamuna ja antaa meille sitä rakkauden mielikuvitusta. Hiljaisesta rukouksesta kumpuaa voima kuin vesi, en tiedä mikä muu voima voisi olla todellinen vastavoima mammonalle. Annetaan Hengen voiman yhdistää meidät kristityt, ja meidät myös toisten hengellisten ja aatteellisten perinteiden ihmisten kanssa, maailman elämän puolesta.

Palauttakoon Luoja meissä ja meidän kauttamme elämän kadonneen suuren tasapainon.

Antakoon Kristus meille armostaan voiman elää.

Täyttäköön Pyhä Henki meidät toivolla ja ilolla.

TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."