Paavo Kettunen 12.11.2017


Anteeksiantamus on kristillisen uskomme keskeinen pilari. Ilman sitä koko pelastusjärjestelmämme kaatuu. Ilman anteeksiantamusta uskosta Jumalaan tulee armotonta lakiuskoa, rankaisemisen, syyllisyyden ja tuomion sävyttämää elämää, jota hallitsee pelko. Ilman anteeksiantamusta myös keskinäiset suhteemme ihmisinä menettävät uudelleen aloittamisen mahdollisuuden. Siksi tämän sunnuntain teema Antakaa toisillenne anteeksi” on mitä keskeisin.

Anteeksiantamus ei ole vain uskonnollinen käsite. Syvällä yhteiskunnallisessa ja poliittisessakin kulttuurissamme on mukana anteeksiantamuksen eetos. Sen jäljet piirtyvät oikeuslaitoksenkin ajatteluun, kun rikokseen syyllistyneen on mahdollista tulla armahdetuksi.

On siis kysymys sekä kristillisen uskomme että koko yhteiselämämme keskeisestä voimavarasta.

Kuulen kehotuksessa ”Antakaa toisillenne anteeksi” useita alakysymyksiä. Tällaisia ovat muun muassa:

-         Mitä meidän on annettava toisillemme anteeksi?

-         Entä mitä on pyydettävä anteeksi?

-         Onko kaikkea pyydettävä ja kaikki pyydetty annettava anteeksi?

-         Onko jotakin, mitä ei tarvitse pyytää eikä saa antaa anteeksi?

-         Mitä ylipäänsä on anteeksiantamus – suhteessa Jumalaan ja suhteessa toinen toiseemme?

Anteeksiantamuksessa on kysymys suhteesta. Suhteesta toiseen ja suhteesta itseen. Kun pyydät anteeksi Jumalalta, olet silloin suhteessa, vuorovaikutuksessa häneen. Kun pyydät anteeksi toiselta ihmiseltä, antaudut suhteeseen hänen kanssaan. Tuo suhde on silloin tärkeä. Ja ennen kuin pyydät anteeksi toiselta, on oltava suhteessa itseen, tunnistettava, että jotakin on nyt vialla.  

Ilman anteeksi pyytämistä meidän on suojauduttava ja puolustauduttava. Me ajaudumme kauemmas toisistamme, Jumalasta ja itsestämme. Anteeksi pyytäminen luo suhteen uudelleen. Ja anteeksi saaminen eheyttää tuon suhteen.

Onko se todella näin helppoa? Tähän voidaan perustellusti vastata: On ja ei! Silloin kun anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen toimivat, se voi todella olla noin helppoa. Mutta aina se ei ole.

Äskettäin esitettiin elokuvateattereissa dokumenttielokuvaa Anteeksiantamaton. Se kertoo Bosnian sodan rikoksista tuomitusta ja Suomessa asuvasta Esad Landzosta. Hänet on Haagin rikostuomioistuimessa tuomittu rikoksista ihmisyyttä vastaan. Elokuvan kysymyksenasettelu on siinä, että voiko raskaisiin rikoksiin syyllistynyt, mutta niitä katuva ja anteeksi pyytävä löytää sovituksen ja saada anteeksi.

Ezad Landzo on kärsinyt tuomionsa suomalaisessa vankilassa. Silti hän ei ole löytänyt rauhaa ja sovintoa. Sovintoon pääsemiseksi hän haluaa mennä kasvotusten tapaamaan uhrejaan. Kuusi ihmistä suostuu tapaamiseen. Landzo pyytää anteeksi tuottamaansa tuskaa ja vääryyttä.

Monet Landzon tapaamista uhreista kertovat, etteivät he pysty koskaan antamaan anteeksi. Silti Landzolle on tärkeää tavata heidät kasvotusten.

Elokuva tuo tunnistettavaksi sen vaikeuden, mikä anteeksi antamiseen ja saamiseen voi liittyä. Se on usein paljon monimutkaisempi prosessi kuin kristillisessä perinteessä helposti annetaan ymmärtää.

 

Siksi onkin kysyttävä, miksi anteeksiantamus, sen pyytäminen ja antaminen, ovat niin vaikeita. Miksi ne niin usein jäävät toteutumatta?

Otan esille kaksi näkökulmaa. Ensiksikin: puhumme usein anteeksi antamisesta. Tämä on ymmärrettävää, kun puhumme Jumalasta. Hän on anteeksi antava. Se on hänen ominaisuutensa. Ihmisen näkökulmasta olisi tärkeä kysyä myös sitä, miten ihminen voi saada anteeksi, siis kokea, että hän vapautuu siitä, mikä häntä sitoo, painaa ja ahdistaa.

Toinen näkökulmani onkin väite: olemme tehneet anteeksiantamuksesta liian usein juridisen, julistuksellisen ja arvovaltaan liittyvän asian. Kysymys on kuitenkin syvästi ihmisen tunne-elämää koskettavasta asiasta.

Se mikä meitä syyllistää, ahdistaa ja mikä meitä meidän sisällämme tuomitsee, ei ole syntynyt hetkessä. Monesti on kysymys vuosien tai vuosikymmenten asioista ja tunnereaktioista. Nämä asiat eivät ole läheskään aina puettavissa sanoiksi ja teoiksi tai tekemättä jättämisiksi. Niitä ei ole helppo pukea tunnustamisen muotoon. Sisältä päin ne koko ajan jäytävät oloamme. Läheskään aina ne eivät poistu anteeksi julistamisella. Jeesuskaan ei sano ”julistakaa” vaan ”antakaa” toisillenne anteeksi.

Anteeksiantamus on prosessi, joka vaatii aikaa ja vaivaa. Monesti tarvitaan pitkäaikaista työtä oman sisimmän ja tunne-elämän kanssa. Sitä tarvitsee niin anteeksi antaja kuin anteeksiantamuksen vastaanottajakin. Katkeruudesta, vihasta ja syytettynä olosta ei vapauduta hetkessä. Juuri tätä pitkällistä työtä tekevät sielunhoitajat ja psykoterapeutit. He tarjoavat tilaa ihmiselle, hänen tunteidensa jakamiselle ja kohtaamiselle. Liian usein teemme uskosta aivouskoa, rationaalisia tai juridisia päätelmiä. Jos todella olemme suhteessa Jumalaan tai toiseen ihmiseen, se koskettaa myös meidän sisintämme, tunteitamme.

Se, että voisin ottaa vastaan anteeksiantamuksen tai antaa toiselle anteeksi, voi vaatia enemmän kuin seitsenkertaisen toiston.

Syyllisyys voi olla sisällämme kuin möykky. Sitä pitää sulatella ja ikään kuin lusikallinen kerrallaan tilittää toiselle. Kun toinen ottaa sen vastaan eikä pakene, ihminen uskaltaa antaa toisen lusikallisen. Anteeksiantamus voi toteutua tällaisena prosessina.

Oletko koskaan törmännyt tilanteeseen, että toinen on antanut sinulle anteeksi, mutta itse et ole vapautunut syytöksistä? On vaikea uskoa todeksi, että toinen – ihminen tai Jumala – olisi minulle niin hyvä. – Tällaisessa tilanteessa voisit kysyä itseltäsi: ”Mihin minä tarvitsen syyllisenä olemista? Onko syyllisenä olemisella jokin tehtävä tai tarkoitus minulle?” Ihminen on voinut niin tottua ja kasvaa syyllisenä olemiseen, että tuntuisi oudolta elää toisin.

Se, mikä meitä syyttää ja tuomitsee, asuu usein meidän sisällämme. Emme riitä emmekä kelpaa sisäiselle syyttäjällemme ja tuomarillemme. Tätä moittijaa me yritämme alinomaa lepyttää ja hyvittää – usein huonoin tuloksin. Ja näin elämä on entistäkin tukalampaa!

Läheistä sukua tuolle hyvittämisen tarpeelle taitaa olla myös sen sisäisen Marttamme toiminta, joka aina puunaa ja ahertaa, yrittää olla mahdollisimman täydellinen, kun elämässä riittäisi paljon vähempikin. Kuten Jeesus sanoi: Vähän on tarpeen tahi yksi ainoa.

Miksi siis on vaikea antaa tai saada anteeksi?

Anteeksiantamuksen lisäksi olisikin puhuttava anteeksi huolimisesta. Ihmisen voi olla vaikea huolia itselleen anteeksi, jos hänen minäkuvansa on kovin negatiivinen: kukapa nyt minulle antaisi anteeksi? Tuskinpa sen enempää Jumala kuin toinenkaan ihminen minusta välittää! Sisäinen tuomari ja syyttäjä vaanii koko ajan ja vakuuttaa: et ole kyllin hyvä etkä sen arvoinen, jotta voisit saada anteeksi!

Anteeksi saamisen paradoksi on juuri tässä: sitä ei voi eikä tarvitse ansaita. Jumala on jo antanut anteeksi, ennen kuin pyydämme häneltä. Jumala ei tarvitse meidän anteeksi pyytämistämme. Pyytäminen osoittaa kuitenkin, että me tunnistamme hätämme ja anteeksiannon tarpeen.

Onko sitten jotakin sellaista, mitä ei tulekaan pyytää tai antaa anteeksi?

Olen hyvin tietoinen, että jo tämän kysymyksen esittäminen on monille hämmentävä ja jopa kielletty. Silti haluan vastata hyvin selkeästi: kaikkea ei tule pyytää anteeksi. Kaikkea ei myöskään tule antaa anteeksi. Tässä meillä olisi kirkkona ja kristittyinä uuden uskonpuhdistuksen paikka ja aika.

Mitä tällä tarkoitan?

Anteeksiantamus on kristillisen uskomme aarre ja peruspilari. Mutta Jeesus puhuu nimenomaan syntien anteeksiantamisesta. Eivät kaikki asiat ole syntiä eikä kaikki paha olo ole tervettä syyllisyyttä. Olemme monesti kristillisessä kielenkäytössä liian usein tarjonneet anteeksiantamusta lääkkeeksi kaikkiin vaivoihin. Tämä on osittain seurausta siitä, mistä uskonpudistus alkoi eli rippikäytännön vääristymistä. Absoluutiota eli synninpäästöä saatetaan tarjota vastaukseksi silloinkin, kun mitään henkilökohtaista syntien tai syyllisyyden tunnustamista ei ole tapahtunut. Esimerkiksi jumalanpalveluksen ns. hiljaisessa synnintunnustuksessa ihminen voi tuoda esille tunne-elämänsä ristiriitoja, hylätyksi tulemisiaan, masennustaan tai elämän ahdistavuutta. Kaiken kattava anteeksiantamuksen, synninpäästön julistaminen tällaiseen on sekä teologisesti että psykologisesti hyvin ongelmallista. Rippiteologian mukaan ripin anteeksiantamuksen tulee koskea tunnustettuja syntejä ja tiedostettua syyllisyyttä. Mikäli tällaista ei ole, voidaan synninpäästöllä yrittää poistaa sellaista, mitä kuuluisi käsitellä sielunhoidollisessa keskustelussa. Kun tällainen hätä ei poistu synninpäästöllä, ihmiselle voi tulla kokemus, ettei Jumalakaan hänestä välitä, kun hänen ahdistuksensa ei poistu. Näin voi koitua vahinkoa myös ihmisen hengelliselle elämälle.

Perusongelmamme syyllisyyden, anteeksiantamuksen ja ripin kysymyksissä on eron tekeminen häpeän ja syyllisyyden välillä. Tässä me tarvitsisimme kirkossamme uutta reformaatiota. Hyvin usein ihminen luulee kärsivänsä syyllisyydestä, vaikka hänen kärsimyksensä onkin häpeää. Ehkä kaikkein eniten syyllisyyden ja häpeän tunnot sekoittuvat seksuaalisuuden alueella.

Terve syyllisyys on sitä, että on tehnyt tai jättänyt tekemättä sitä, mitä olisi pitänyt. Terveellä syyllisyydellä on siis sisältö ja kohde, mihin se suuntautuu. Se on tietoista. Vastaavasti synti on rikkomusta Jumalaa ja toista ihmistä kohtaan. – Näihin kuuluu anteeksiantamus.

Häpeä on keskeisesti tunne-elämän kysymys. Siinä eivät ensi sijassa ole kyseessä ihmisen teot vaan hänen koko olemuksensa. Ihminen pitää itseään kelpaamattomana ja arvottomana. Kysymys on itsetunnosta ja itsearvostuksesta. Tällaiset elämäntunnot aktivoituvat esimerkiksi seurustelusuhteen kariutuessa tai seksuaalisuuden alueella koetussa torjutuksi tulemisessa. Hengellisessä muodossaan tämä voi esiintyä kelpaamattomuuden kokemuksena suhteessa Jumalaan. Ihminen kokee olevansa niin huono, ettei Jumalakaan hänestä välitä. Kysymys ei ole ihmisen tekemisistä vaan hänen olemisestaan, olemuksestaan. Häpeästä kärsivä ihminen pyytelee monesti anteeksi olemassaoloaan. Anteeksiantamus häpeään merkitsee: saat anteeksi, että olet olemassa!

Anteeksiantamuksen tehtävä on vapauttaa ihminen siitä, mikä häntä sitoo ja painaa. Edellä olevaan liittyen voimme sanoa: anteeksiantamus voi olla anteeksisaamisen pahin vihollinen. Kun häpeävä pyytää anteeksi, hänelle ei nimenomaan pidä antaa anteeksi, vaan auttaa häntä pysähtymään niiden kysymysten kanssa, jotka mitätöivät hänen olemistaan. Tämä vaatii aikaa. Anteeksiantamus ei ole oikea vastaus itsetunto-ongelmiin.

Jos häpeästä kärsivän auttamiskeino ei ole anteeksiantamus, mikä se sitten on? Se on hyväksyntä ja vastaanotetuksi tuleminen. Hengellisessä kielessä sitä nimitetään armoksi. Monesti olemme käyttäneet sanoja armo ja anteeksiantamus synonyymeina. Olisi kuitenkin tärkeää tehdä ero niiden välillä. Anteeksiantamus on sitä, että annetaan anteeksi jotakin. Sillä on selvä kohde. Armo on paljon kokonaisvaltaisempi. Se on laajempi kuin anteeksiantamus. Armo on rakastetuksi ja välitetyksi tulemista. Se on ihmisen kantamista, hänen lähellään viipymistä. Se kohdistuu koko ihmiseen, ei vain hänen tekoihinsa.

Ajattelen, että tätä kirkkosalia tai vaikkapa meidän kenen tahansa kotia voisi nimittää armon huoneeksi. Mutta vain yksi nurkka täällä on anteeksiantamusta. Kaikkialla täällä ja siellä kotona toisen ihmisen tulisi kokea rakkautta ja välittämistä. Mutta vain osa asioista on anteeksiantamuksen asioita.

Hyvät ystävät!

Syntejä tulee antaa anteeksi, mutta ei häpeää. Syntinen ja syyllinen kaipaa sovitusta, mutta häpeästä kärsivä janoaa hyväksyntää ja yhteyttä toiseen.

Me elämme samanaikaisesti kahdella kentällä, syyllisyyden ja häpeän kentällä. Syyllisyyden kentälle kuuluvat väärät teot, toiminta ja pahuus. Sinne kuuluu moraali, vastuu, omatunto, käsitys oikeasta ja väärästä. Siellä ihminen kokee itsensä tuomituksi. Hän tarvitsee sovitusta, anteeksiantamusta ja synninpäästöä.

Häpeän kentällä ihminen kokee itsensä kelpaamattomaksi, riittämättömäksi, huonoksi ja mitättömäksi. Kysymys on ihmisen minuudesta, olemuksesta ja identiteetistä. Siellä ihminen kokee itsensä hylätyksi. Hän kaipaa vastaanotetuksi tulemista, hyväksyntää, armoa.

Suomalaisten syyllisyyttä ja häpeää tutkiessani olen tullut siihen johtopäätökseen, että meillä on paljon aivan turhaa syyllisyyttä ja häpeää. Rohkenen jopa väittää: lähtökohtaisesti ihmisen ei tarvitse kokea emotionaalista syyllisyyttä, siis elää syyllisellä mielellä. Mutta on tervettä tuntea syyllisyyttä silloin, kun on toiminut väärin. Minua on puhutellut kovasti Viimeisissä kiusauksissa seppä Högmanin suuhun pantu, mutta alun perin Hunajan pisaroista peräisin oleva ajatus: Suuri syyllisyys todistaa vähän, jos ollenkaan Kristuksesta. Missä on syyllisyyttä, siellä sydän on kova.

 

Lopuksi haluan vielä kysyä, millainen anteeksianto parantaa. Kaikki anteeksianto ei ole sellaista. Millaista on sairastuttava, epäkypsä anteeksianto?

Parantava anteeksianto on realistista. Sillä on todellinen kohde. Se on kausaalista: jotakin annetaan anteeksi. Parantava anteeksianto ei ole vain juridista julistamista. Siinä otetaan huomioon myös ihmisen tunteet. Monesti se on pitkä prosessi. Vuosikymmenten syyt eivät poistu hetkessä. Usein vasta pitkällinen tunneprosessien läpikäynti vapauttaa huolimaan itselleen anteeksi. Parantava anteeksiantamus ei alista, ei nöyryytä eikä sido ihmistä. Se voimaannuttaa. Se antaa uuden toivon.

Sairastuttavassa tai epäkypsässä anteeksiantamuksessa anteeksipyytäjä ottaa kaiken vastuun ongelmista itselleen: minä olin syypää kaikkeen! Harvoin asiat ovat näin mustavalkoisia. Tällöin anteeksiantaja on viaton sankari ja loukkaantunut uhri. Hän suostuu anteeksiantoon, mutta samalla voi alistaa ja uhriuttaa toisen.

Sairastuttavassa anteeksiannossa saatetaan antaa anteeksi sellaisia asioita tai tunteita, joissa ei ole kysymys synnistä tai syyllisyydestä. Tällaisia ovat juuri häpeän kysymykset, useimmat tunne-elämän ristiriidat, suru, masennus sekä identiteetti- ja itsetuntoasiat.

Kypsä anteeksiantamus ottaa huomioon kaikki osapuolet. Sen tulisi johtaa suhteen syntymiseen osapuolten välillä. Anteeksi antajalla ja anteeksi saaneella on vara katsoa toisiaan silmiin. Kehotus ”antakaa toisillenne anteeksi” tarkoittaa, että osapuolet ovat keskinäisessä suhteessa. Toinen ei ole toisen yläpuolella. Toinen ei alista eikä ole virheetön. Siinä on kyse keskinäisestä vuorovaikutuksesta ja yhteydestä.

Parhaimmillaan anteeksiantamus vapauttaa ja kasvattaa ihmisen vastuun ottamiseen omasta elämästään eikä passivoita häntä kohtalon uhriksi.Uskon, että tällaiseen anteeksiantamukseen haluaa myös tämän sunnuntain teema meitä opastaa.

Minä uskon, että Jumalan tahto on, että annamme sillä tavoin anteeksi toisillemme, ettemme nöyryytä emmekä alista toisia, ettemme usko, että vain heissä on syytä tai että he ovat kokonaan pahoja. Antaessamme anteeksi toisillemme, meidän tulisi muistaa, ettei kukaan meistä ole joko kokonaan hyvä tai paha ja huono. Meissä sekä anteeksi antajina että anteeksi saajina on näitä molempia puolia.

Hyvät ystävät!

Kun Jumala rakastaa meitä,  hän auttaa meitä tunnistamaan nämä molemmat puolet itsestämme. Minä uskon, että tällaista anteeksiantamusta Jumala välittää ja tahtoo meidän myös toisillemme välittävän. Hän nostaa meidät vastuullisen ihmisen osaan. Ei alista eikä nöyryytä, vaan antaa uuden toivon.

TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."