Mikael Pentikäinen 2.3.2014


Teksti: 1. Kor. 13

”Kun olin pieni lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset.”

Kun olin pieni lapsi, istuin usein Pukkilan kirkossa, jossa myös viime perjantaina pistäydyin. Lapsen mieleen on jäänyt Pukkilan messuista vahvoja muistoja – kuvia, jotka ovat yhä mielessäni, kun olen aikuinen – ja, kuten Paavali kirjoitti – jättänyt sen, mikä kuuluu lapsuuteen.

Yksi lapsuuden muistikuva liittyy virteen, jonka äsken lauloimme. Käy köyhään sydämeeni oli usein se virsi, jota laulettiin Pukkilan kirkossa saarnan alla. Seurakunnan ehtiessä viimeiseen säkeistöön – ”Rukoilen, Herra, yhä: Henkesi lahjoita. Sytytä valo pyhä, mieleni kirkasta.” – sakastin ovi aukesi, ja harmaahiuksinen rovasti käveli vakaasti tänä vuonna 200 vuotta täyttävän kirkon vaikuttavaan saarnastuoliin. Tuo vanha rovasti oli isoisäni Veikko Pentikäinen, Pukkilan silloinen kirkkoherra.

Jos menossa oli isommat urheilukilpailut, urheiluhullu rovasti oli ehkä tarkistanut virren aikana kisatilanteen sakastin radiosta. Kerrotaan, että hän oli joskus kirkonmenojen aikana tiedottanut seurakunnalle Mäntyrannan voitosta ja pyytänyt sitten yhtymään kiitokseen ja rukoukseen.

Nyt kun olen aikuinen, olen monta kertaa miettinyt, miksi hän oli valinnut saarnavirrekseen juuri tämän virren Käy köyhään sydämeeni. Se ei ollut hänen ainut saarnavirtensä, mutta ehkä niistä rakkain ja käytetyin. Toinen tärkeä oli tämän sunnuntain virsi Kirkasta oi Kristus meille, joka on myös kaunis ja puhutteleva laulu.

Ehkä virrenvalintaan vaikutti kolme asiaa.

Ensiksi tämä J. L. Runebergin virsi on vahvaa puhetta köyhästä ja tyhjästä sydämestä. Se on itsetutkistelun virsi – laulu, joka sopii tähän paastonajan alkuun. Vanha rovasti tunsi sydämensä, sen köyhyyden, kylmyyden, puutteet. Hän tiesi, ettei ole yksin mitään Jumalansa edessä. Hän tiesi, ettei voi omalla valollaan valaista ja vahvistaa seurakuntaansa, vaan tarvitsi siihen ”tulta taivaan”, kuten virsirunoilija kauniisti kirjoittaa.

Hän tiesi sydämessään, että vaikka puhuisi enkelten kielillä mutta jos häneltä puuttuisi rakkaus, hän olisi vain kumiseva vaski ja helisevä symbaali. Hän tiesi, että vaikka hänellä olisi kaikki maailman viisaus, hän ei olisi mitään, jos häneltä puuttuisi rakkaus. Hän rukoili yhdessä kirkkovieraiden kanssa tällä virrellä puheeseensa rakkauden tulta.

Vanhan rovastin matka Pukkilan kirkkoon oli ollut pitkä ja monivaiheinen. Hän oli syntynyt Helsingin Liisankadulla pihakamarissa ja joutunut pikkupoikana nälissään VR:n sepän pojan vapaalipulla Pohjanmaalle etsimään leipää. Pula-aika vei perheen leivän perässä Tanskaan, johon he saapuivat samana yönä kuin Titanic upposi. Hän tiesi, mitä on ruumiin puute ja nälkä. Hän tiesi myös leivän löytäjän ilon.

Nuorena teologian opiskelijana hän kertoi tunteneensa suurta tunnontuskaa, hengen ja rauhan nälkää. Ehkä hän oli pyytänyt, kuten Jeesus tämän sunnuntain evankeliumitekstissä: ”Isä, kirkasta nimesi!” Kerrotaan, että opiskelukaveri – toinen teologi – neuvoi häntä kiertämään Helsingin kirkkoja ja etsimään niistä rauhaa. Kierrettyään tämän kaupungin kauniit ja suuret kirkot nuori teologi löysi rauhan matalasta seurapenkistä. Tästä uskosta ja rakkaudesta hän halusi koko elämänsä puhua.

Ehkä tämän takia hän nosti usein uskon esikuvaksi köyhimmät. Kävin toissa viikolla yhdessä hänen entisessä kotikirkossaan Haapajärvellä, kauniissa puukirkossa. Muistelimme nykyisen kirkkoherran kanssa erästä isoisäni saarnaa, jonka hän oli keskeyttänyt, kun syrjäkylän mummo, Prättä-Tiina, oli viimein ehtinyt kirkkoon. Isoisäni oli seurannut saarnastuolista hänen kulkuaan liki sokean pappansa kanssa kirkon käytävää. Sitten hän keskeytti puheensa ja ihaillen sanoi, että ”rakkaat sanankuulijat, katsokaa tuota Tiinaa pappansa kanssa. Niin kulkee täällä maan päällä Jumalan valtakunta.”

Isoisäni oli myös nähnyt sodan kauhut ja rauhan voiman. Hän halusi aikanaan rintamalle, vaikka pitäjän ainoana pappina olisi voinut jäädä kotirintamalle. Ehkä hän halusi sovittaa veljensä tekoa – veli loikkasi 1930-luvulla naapurin puolelle ja veljekset sotivat eri puolilla rintamaa. Isoisäni todisti mm. Kemijoen rannalta Rovaniemen kirkon savuavia raunioita. Tämä sodan ja rauhan kokemus on elänyt myös meidän perheemme historiassa – kuten niin monen muunkin perheen.

Toiseksi tämä virsi avaa eteemme armon voiman – sen armon, jota vanha rovasti oli nuorena kokenut. Kuten virressä lauloimme: ”Ei itku tuska pestä voi sitä vääryydestä. Sen teet sä armoinen.” Virsi tuo eteemme sen kristillisen uskon ytimen, josta Galatalaiskirjeen kirjoittaja toteaa tämän sunnuntain toisessa tekstissä: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.”

Puhe armosta oli ollut tämän rovastin tuhansien saarnojen ydin ja keskeinen sisältö. Mistään muusta hän ei halunnut niin paljon puhua kuin armosta – siitä, joka tekee kylmästä ja köyhästä ansiotta rakastetun ja rikkaan, siitä, joka ravitsee nälkäisen ja tuo löytäjän ilon etsivälle, siitä, jonka voiman Paavali kiteytti päivän tekstissä: ”Kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.”

Kolmanneksi tämä virsi puhuu toivosta, jonka voimaa ja valoa vanha rovasti pyysi kirkastamaan mieltään. ”Yön usvat aamu voittaa, taas uusi päivä koittaa, saan elää armosta.” Jos meillä ei ole toivoa, meillä ei ole mitään. Tarvitsemme toivoa, joka näyttää tietä elämän sumussa. Toivo paitsi lohduttaa koettelemuksissa myös antaa merkitystä. Se kantaa meitä, auttaa kestämään vaikeuksia ja lisää uskoa siihen, että saavutamme päämäärämme. Tarvitsemme toivoa niin tämän elämän haasteisiin kuin tulevan elämän tavoittelemiseen.

Viime aikoina moni meistä on seurannut huolestunein mielin tapahtumia Ukrainassa. Olemme nähneet, miten ukrainalaisten toivon herkkä liekki palaa vain vaivoin ja uhkaa taas sammua. Olemme nähneet, miten yö uhkaa peittää päivän valon. Meidän suomalaisten ei ole oman historiamme vuoksi vaikea asettautua ukrainalaisten asemaan. On tärkeää pyytää viisautta maailman johtajille ja rukoilla rauhaa, jotta tästä kriisistä selvitään ilman lisäverenvuodatusta ja jokainen saa mahdollisuuden rauhaan ja toivoon.

Ajallisen toivon lisäksi tarvitsemme toivoa, joka kantaa ajan yli. Sitä toivoa tarjoan tänä iltana Sinulle, kuulijani, evankeliumissa. Saat tarttua anteeksiantamuksen lupauksiin ja uskoa syntisi anteeksi, kuten vanha rovasti sai nuorena teologina oman etsintänsä päätteeksi vuosikymmeniä sitten.

Hyvät ystävät,

kun olin aikuinen, olin jättänyt sen, mikä kuului lapsuuteen. Palaan siksi aikuisen miehen muistikuvaan isoisästäni. Oli helmikuinen päivä vuonna 1992. Vanha rovasti oli väsynyt ja makasi Järvenpään terveyskeskuksessa. Hän odotti poispääsyä. Silloinkin oli olympiavuosi. Vielä edellisenä sunnuntaina hän oli kysynyt, voittiko Toni Nieminen.

Olin katsomassa häntä vaimoni kanssa. Juuri sinä iltana noutajat tulivat, vaikea hengitys vaimeni, matka päättyi. Pidimme kädestä kiinni. Yön usvat hävisivät, työmies pääsi lepoon. Rovastille toteutui se, josta Paavali kirjoittaa: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.”

Olkoon nämä muistot – matkamiehen tarina – rohkaisemassa meitä kirkkovieraita toivoon tänä iltana. Liittäköön ne meitä vahvoin sitein kristittyjen ketjuun - ketjuun, joka on vuosituhanten kuluessa elänyt ja toivonut tämän maan päälle sekä vienyt eteenpäin viestiä, jonka Paavali niin hienosti on kiteyttänyt alttarilta kuulemaamme tekstiin: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”

TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."