Miia Moisio 11.10.2015


Usko sanana kuulostaa käskymuodolta ja siten sitä tietysti voidaan myös käyttää ja on paljon käytettykin. Uskon vaatimusta voidaan käyttää vallankäytön välineenä ja lyömäaseena, mutta sitä tarjotaan myös mahdollisuutena sellaiselle, joka ei kristinuskosta ennestään tiedä tai ole ollut siitä kiinnostunut. Uskoa voidaan yrittää pakottaa syntymään synti- ja tuomiopuheella, pelkoa synnyttämällä.

Uskoa voidaan määritellä teologisesti ja pohtia esimerkiksi sitä, kuka lopulta antaa uskon. Kyselläänpä sitäkin, onko usko tieteellisen maailman vastakohta, järjetön ja järjenvastainen asia ja annetaan sille selvät perustelut.

Uskoa ja epäuskoa pohtiessani mieleeni tuli uskontunnustus. Lausumme tänäänkin uskontunnustuksessa ihanin ja juhlallisin sanoin yhteisen kristillisen uskomme sisällön. Kun tunnustamme uskomme ääneen, tarkoittaa se messussa uskontunnustuksen sanoin lausuttavaa kirkkomme opinkappaleisiin uskomista. Kun lausun sanat ääneen, uskon siis siihen tai ainakin tahdon uskoa sen, mitä kirkkomme opettaa. Tätä ajatusta mukaellen epäusko tarkoittaa sitä, ettei pysty allekirjoittamaan uskontunnustusta tai jotain osaa siitä.

Velvoittaako tai vaatiiko uskontunnustus siinä määrin, että siitä voi tulla myös kovia paineita? Sielunhoidon opettajan työssäni ja sielunhoitajana olen kokenut sen, että näin on. Moni teologiaa opiskeleva pohtii tuskaisena sitä, kelpaako papiksi, ellei usko johonkin opinkappaleeseen. Aihe on kipeä monelle muullekin ihmiselle. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimusten mukaan moni kirkkoon kuuluva uskookin eri tavalla kuin kirkko opettaa. Tänä päivänä kirkko on saanut jossain määrin myös syntipukin roolin; kirkko on helppo kohde, jonka suuhun voi laittaa jos jonkinlaista oppipuhetta. Joskus tämä aiheuttaa uskon ja kirkon hylkäämisen.

Uskoa voidaan pitää luulona tai uskomuksena. Joillekin ihmisille uskonasiat ovat asioita, joihin he eivät kerta kaikkiaan pysty uskomaan. Onpa niitäkin, joilla herää viha ja halveksunta, kun uskosta puhutaan. Joskus mietin, mistä tuossa vihassa todella on kysymys. Kivettyneeseen sydämeen on kenenkään vaikea päästä. Häpeä, kokemus omasta vääränlaisuudesta on sekin asia, joka torjuu rakkautta siksi, ettei ihminen koe olevansa Jumalan rakkauden arvoinen. Epäusko kaikissa sen eri muodoissa on hyvin inhimillistä. Jos ei itse koe hengellisiä kokemuksia, on vaikea uskoa.

On niitäkin ihmisiä, jotka pystyvät seuraamaan Kristusta koko elämänsä, aivan hänen jalanjäljissään. On kuitenkin paljon enemmän niitä, jotka eksyvät reitiltä, tekevät harhapolkuja ja kulkevat lyhyempiä ja pitempiä aikoja pimeässä.

Uskon äärellä kuljetaan erityisen herkällä alueella. Kun kyse on arvoista ja uskomuksista, ollaan oman olemassaolon ytimessä. Uskonkriisi onkin asia, joka vavisuttaa koko ihmisen olemassaoloa sen ydintä myöten. Jos on rakentanut elämänsä perustaksi uskon, horjuu koko talo, kun usko horjuu. Joskus kuitenkin tarvitaan jonkun asian murtuminen, jotta voi syntyä uutta ja kestävämpää. Miten siis säilyttää usko silloin, kun valo katoaa näkyvistä?

Erityistä luottamusta vaaditaan niiltä, jotka kulkevat murtumisen kautta kohti kestävämpää uskoa. Luottamusta siihen, että elämä avautuu hetki hetkeltä ja paljastaa itsensä. Tarvitaan myös luottamusta siihen, että valo on ja jonain päivänä näkyy taas selvemmin. Aina kasvua ei näe paljain silmin, joskus tarvitaan sydäntä, joka näkee ja hyväksyy näkemänsä. Jokaisella on, uskonkin saralla, oma ja yhtä arvokas polkunsa, johon väärällä tavalla puuttuminen voi saada paljonkin vahinkoa aikaan.

Piispa Irja Askola julkaisi tänä aamuna siunausrukouksen, joka kiteyttää hyvin kaiken edellä esittämäni:

Siunaus tänään heille,
jotka epäilevät ja kyselevät.
Siunaus heille, jotka kaipaavat Jumalaa,
mutta eivät löydä lähelleen.
Siunaus heille, joita kirkko instituutiona vierastuttaa ja kirkonmenot eivät kiinnosta.
Siunaus heille, joiden mielen joskus repi haavoille kirkon työntekijän julmuus tai ymmärtämättömyys.
Siunaus heille, meille ja kaikenlaisille…
Jos me emme jaksa uskoa, Jumala on salatreffeillä kanssamme epäilyissämmekin

Tämän päivän evankeliumissa käydään tuttua kamppailua siitä, onko Jeesus Jumalan poika. Kamppailu ei loppunut Raamatun sivuille vaan jatkuu ihmisten elämässä edelleen. Elämä on osaltaan uskon ja epäuskon tanssia.

Itseäni Kristuksen äärellä puhuttelee sydämen usko. Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen laulussa lauletaan näin: ”Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon”. Raamatussa sanotaan, että Jumala on rakkaus. Ja rakkaus on uskon ja toivon ohella se suurin. Usko, toivo ja rakkaus kietoutuvat toisiinsa. Jeesus toi maan päälle Jumalan rakkautta ja levitti sitä olemuksellaan kaikkialle missä kulki. Maailmaan, jossa siihen aikaan taisi olla vielä vähemmän rakkautta kuin omassa ajassamme.

Usko Kristukseen on aika tyhjää, ellei se näy omassa olemuksessa tai omissa teoissa. Kristukseen uskominen on minun ihanteideni mukaan sitä, että pyrimme kasvamaan Kristuksen kaltaisiksi, vaikka emme siihen koskaan täysin kykenekään. Kristuksen kaltaisuus on itsensä rakastamista, se on lähimmäisen rakastamista ja Jumalan rakastamista. Itselleni usko tarkoittaa omasta sydämestä huolehtimista. Avoimessa sydämessä voi siis olla rakkauden liikennettä itseä kohtia ja itsestä poispäin.

Sydän on meissä rakkauden keskus ja se paikka, joka menee helposti kiinni ja alkaa suojautua, kun elämässä tapahtuu ikäviä asioita. Sydän on hyvin viisas niin tehdessään, suojautuminen on viisasta, kun kipua uhkaa tulla liikaa.

Elämä kuljettaa meitä usein tilanteisiin, jotka avaavat sydäntä. Sydän voi avautua kärsimyksen, surun, ison ilon ja rakkauden tai monen muun voimakkaan asian seurauksena. Usein tarvitaan iso ja elämänarvoja vavisuttava kriisi, jotta hengelliset asiat pystyvät löytämään tiensä ihmisen lähelle. Rakkaus ilmentää itseään elämässä monin salatuinkin tavoin. Kristus raivaa tietä ihmisen sydämeen ja poistaa rakkauden esteitä.

Ihminen voi myös itse tehdä paljon tuon raivaustyön eteen; työstämällä omia kipuja, opettelemalla tuntemaan kiitollisuutta ja antamalla anteeksi. Raivaustyö voi olla sitäkin, että opettelee olemaan niin läsnä, että alkaa nähdä elämän pienet ihmeet. Se voi olla tuomiopuheesta luopumista, käytännön apua, rakkauden valitsemista pelon sijaan ja toisen ihmisen ja itsen katsomista Jumalan kuvalle kuuluvin silmin; hyväksymällä ja rakastamalla.

Mikä voisi olla sinun tapasi tehdä sydämen raivaustyötä Kristuksen rinnalla, Jumalan työtoverina?

Jörg Zink kirjoittaa:

Mitä sinulle toivoisin?
En sitä, että kasvaisit yhtä isoksi kuin puu,
yhtä vahvaksi ja yhtä liikkumattomaksi.
Vaan että katsoisit yhä uudestaan ylöspäin,
sinne missä ovat latvat ja taivas.

Että jäisit seisomaan
etkä aina ryntäisi eteenpäin.
Että oppisit seisomaan ja kasvamaan
kuin puu.

Sillä et sinä ole vielä perillä.
Sinussa on voima
joka on puussakin; kasvun voima.

Sinua kutsutaan vielä johonkin.
Jää seisomaan. Katso ylöspäin
ja aisti Jumalan voima,
joka tahtoo kasvaa sinussa.
Aamen.
TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."