Kaisa Raittila 1.3.2015

Rukous ja paasto, 2. paastonajan sunnuntai

Minua on aina hämmentänyt puhe rukousvastauksista. Ei siksi, etten uskoisi Jumalan mahdollisuuksiin, vaan siksi, että usein rukousvastauksista puhutaan vain silloin, kun asia on järjestynyt toivotulla tavalla tai vielä paremmin kuin osasi edes odottaa. Kolme omaa vähän tragikoomistakin kokemusta on jäänyt erityisesti mieleen.

Yhdeksäntoistavuotiaana jouduin parisuhdekriisiin. Pari vuotta aikaisemmin olin jäänyt surkeasti itkemään nuoruudenrakkauteni perään. Eikö hän sitten palannut kulmille kyselemään, olisinko vielä valmis. Minä olin ehtinyt sillä välin kihloihin. Olin vaikeassa tilanteessa enkä tiennyt, mitä tehdä. Rukoilin, että Jumala antaisi tapahtua jotakin peruuttamatonta, ettei minun tarvitsisi itse päättää. Tulin raskaaksi. Pidin sitä peruuttamattomana merkkinä ja menin naimisiin kihlattuni kanssa.

Toisella mieleen jääneellä kerralla rukoilin viisautta muuttoasiaan. Päätimme silloisen mieheni kanssa, että jos pankki lupaa tarvitsemamme lainan, voimme ajatella, että uskallamme sen myös ottaa. Lapsellisesti odotin pankinjohtajan jumalansanaa ja suostuttelin itseäni pitämään sitä merkkinä, joka ratkaisee, pääsemmekö uuteen kotiin. Pankki lupasi lainaa 50 000 markkaa vähemmän kuin olisimme tarvinneet. Muuttokuume oli niin kova, että luistimme pian ajatuksesta, että Jumala olisi pankinjohtajan kautta ohjannut päätöksentekoamme. Menimme pankkiin uudelleen. Saimme isomman lainan ja pääsimme muuttamaan. Elin siinä huonokuntoisessa rintamamiestalossa tähänastisen elämäni täyteläisimmät vuodet.

Kolmas kerta on kaikkein karvain. Meillä oli jo viisi lasta ja olimme lasten iloksi ottaneet koiran. Se oli suurikokoinen ja kaunis, mutta kävi ärhäkäksi. Koira alkoi tyrannisoida koko perheen elämää. Lapset alkoivat varoa sitä. Minun vähäisestä päiväenergiastani upposi sen kaitsemiseen kohtuuton aika. Anna hyvä Jumala tuon koiran kuolla, minä yhtenä päivänä sanoin itsekseni ääneen. Ei mennyt kauankaan, kun koira lakkasi syömästä ja alkoi laihtua. Mieheni lähti koiran kanssa lääkäriin, joka totesi koiran kuolemansairaaksi. Maksa oli tuhoutunut, ja lääkäri totesi ärhäkkyyden johtuneen juuri siitä, että koira oli kipeä. Koiraa ei enää herätetty nukutuksesta. Itkimme kaikki. Minä itkin myös syyllisyydestä.

Niin kuin varmaan arvaat, en oikeasti usko rukoilleeni koiraa hengiltä. En myöskään oikeasti usko, että jos rukoilen laina-asian järjestymistä, sen järjestymättä jääminen tarkoittaisi Jumalan puheenvuoroa muuttopäätöstämme vastaan. Yhtä vähän ajattelen, että Jumala teki minut raskaaksi auttaakseen minua valitsemaan oikean puolison.

Minua päinvastoin harmittaa sellainen ajattelu, että Jumala olisi manipuloitavissa tai että voisin siirtää itselleni kuuluvan vastuun itseni ulkopuolelle. Jumalan johdatus voi tuntua siunaukselta, mutta sillä voi myös loukata toista, jos kokee siunauksena jonkin sellaisen, mikä jättää toisen samaa siunausta vaille. Niinpä rukouksen, jossa kiitetään aineellisesta hyvästä, rauhanajasta tai hengellisestä rikkaudesta, pitäisi minun mielestäni ennemmin pysähtyä kysymään, miksi emme jaa omastamme, rakenna oikeudenmukaisuutta voimakkaammin ja levitä lämpöä sen sijaan, että varjelemme sitä omassa pienessä piirissämme.

Kun olen hädässä, rukoilen. Kädettömyys ja avuttomuus saavat minut tarttumaan toivoon siitä, että joku minua suurempi näkee kaiken ja tietää avun. Sairauden, masennuksen ja kuoleman tuskassa minulla ei ole mitään muuta lepopaikkaa kuin Jumalani syli. Minun ei tarvitse osata oikeita sanoja tai asetella mieltäni oikeaan asentoon.

Tärkeintä on tulla nähdyksi. Juuri siitä rukouksessa on kyse. ”Katso minun kärsimystäni ja vaivaani”, pyytää päivän psalmi. ”Muista minua” on tämän paastonajan toisen sunnuntain nimi. Juuri siitä tarpeesta nousevat rukoukset ”Anna minulle” tai ”Ota pois”.

Vuosien jälkeen olen kuitenkin ruvennut ajattelemaan, ettei rukouksen ydin ole pyytämisessä eikä saamisessa, ei edes kiittämisessä. Rukouksen ydin on läheisyydessä. Sitä läheisyyttä on Jabbok-virran kahlaamolla Jumalan kohtaavan Jaakobin hikinen painiote. Sitä läheisyyttä ovat fariseuksen taloon tunkeutuneen huonomaineisen naisen kyyneleet, joilla hän pesee Jeesuksen jalat.

Mistään voitokkaiden uskonsankareiden tai menestyvien rukoilijoiden kertomuksista ei ole kyse. Vaikka Jaakobin painitarinassa onkin se merkillinen käänne, että Jaakob voittaa Jumalan, voitolla ja Jaakobin väkisin vaatimalla siunauksella on hintansa: painikaveri sohaisee Jaakobia lonkkaan niin, että Jaakob ontuu lopun ikänsä.

Jeesuksen jalkoja kyynelillään pesevä syntinen nainen tulee vähintään yhtä intiimisti kohti. Miten väheksytty rukouksen muoto tämä morsiusmystinen tapa tulla iholle ja imeä lohdutusta sen lämmöstä tai suoraan Jeesuksen haavoista niin kuin myöhempien vuosisatojen kirkkotaide ja lauluperinne kertovat.

Sen sijaan, että nämä kaksi tänään esikuviksemme nostettua osaisivat asettaa sanansa oikein, heistä toinen lähinnä riitelee Jumalan kanssa, toinen vaikenee eikä sano sanaakaan. Silti Jeesus juuri tällä sanattomalle itkijänaiselle sanoo: ”Uskosi on pelastanut sinut.”

Kun jollakulla on edessä hankala paikka, saatan sanoa, että uskon häneen. En tarkoita sillä sitä, että luotan hänen menestykseensä tai onnistumiseensa. Tarkoitan sitä, että seison hänen kanssaan, vaikka mikä tulisi. Sellaistakin on rukous.

Minulla on ontumiseni ja syntini, sairauteni ja yksinäisyyteni. Minulla on parisuhdekriisini, muuttoaikeeni ja ärhäkkä koirani. Minulla on pidätelty itkuni ja epäonnistumiseni. Minulla on epävarmuuteni suunnasta. En tiedä, mihin seuraavaksi. Entä voimat? En tiedä, jaksanko enää huomenna. Kaiken puristuksen keskellä minulla on salaisia unelmia, pieniä arkoja alkuja, joista en uskalla puhua ääneen.

Sitä kaikkea katselen nyt Jumalan kanssa kahden kesken. Hyväilen häntä ja hän hyväilee minua. Tunnemme toistemme lämmön. Imemme voimaa toistemme läheisyydestä.

Sillä sellaista juuri on rukous. Voi lempeää katsettasi, Jumalani. Sen turvin lähden tänään tästä kirkosta. Anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, jotka voin, ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.
TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."