Kaarlo Kalliala 4.12.2017


Jeesus lähti toisten edellä nousemaan Jerusalemiin vievää tietä. Kun hän oli tulossa Öljymäeksi kutsutulle vuorelle ja oli jo lähellä Betfagea ja Betaniaa, hän lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Kun tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te otatte sen, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä.”
    Miehet lähtivät ja havaitsivat kaiken olevan niin kuin Jeesus oli heille sanonut. Kun he olivat irrottamassa varsaa, sen omistajat kysyivät: ”Miksi te viette varsan?” He vastasivat: ”Herra tarvitsee sitä.” He toivat varsan Jeesukselle, heittivät vaatteitaan sen selkään ja auttoivat Jeesuksen ratsaille. Kun hän sitten ratsasti, opetuslapset levittivät vaatteitaan tielle.
Jeesuksen lähestyessä sitä paikkaa, mistä tie laskeutuu Öljymäen rinnettä alas, koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet. He huusivat:
      - Siunattu hän, kuningas,
      joka tulee Herran nimessä!
      Taivaassa rauha,
      kunnia korkeuksissa!
Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: ”Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!” Mutta Jeesus vastasi: ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.”

Esijoulu alkaa

Se on kuulkaa vain lyhkäinen hetki, pelkkä pikkuinen välähdys tämä tämmöinen adventti tässä välissä. Molemmilta puolilta painaa päälle paljon karumpi todellisuus.

Parin viikon ajan kasvot ovat menneet peruslukemille, kun on kuunnellut valvomisen sunnuntain ja tuomiosunnuntain tekstejä. Vaikka osa niistä kuinka olikin evankeliumeita, hyviä sanomia toisenlaisesta todellisuudesta, vakavaksi ne vetivät. Ja jo huomenissa alkaa joulupaasto. Hallelujat ja ylistykset katoavat jumalanpalveluksista, kirkot verhotaan violettiin tai siniseen. Ja jälleen luetaan Raamattua niistä kohdin, joissa suuret käänteet ja mullistukset vetävät meidät ellei tilille niin ainakin sellaisen peilin eteen, johon ei oikein innostuisi katsomaan.

Paitsi että ei se noin ole mennyt eikä se noin mene.

Turussa sytytettiin tuomiokirkkotorin joulukuusen 717 lamppua jo tuomiosunnuntain aattona ja taidettiinpa laulaa jotakin jouluistakin. Se ei suinkaan ollut aikaisin startti. Opiskeluaikanani Erottajalla oli pieni Tempon tavaratalo, joka jouluvalaisi itsensä aina jo marraskuun alusta. Silloin semmoinen herätti huomiota – jopa hiukan säälinsekaista – muttei enää. Silloin se oli poikkeus, nyt lähempänä sääntöä.

Joulu tulee joukker koukker niin aikaisin kuin mahdollista, ja siksipä tästä ensimmäisestä adventtisunnuntaista alkaakin pikkujoulukausi eikä mikään joulupaasto. Onnellinen se, jolle vielä joulunakin jouluruoat maistuvat, kun esijoulua on vietetty jo viikkokausia.

Helppohan tälle kaikelle on irvistellä, mutta ei sen ulkopuolelle voi asettua. Itsestään myös paha piispa saarnaa. Semmoisia me olemme, samanmoisia kuin Jeesuksen ajan maan kansa ja Jerusalemin asukkaat ja meidän Herramme tuolloiset opetuslapset. Me olemme yhtä tarvitsevia, yhtä haavoitettuja ja yhtä heikkoja. Ja sen vuoksi me olemme yhtä alttiita kaikelle sille, mikä vain näyttää helpottavan ja hoitavan tai antavan valoa tai ottavan syliin.

Maailma vaatii

Ensimmäisen adventin evankeliumissa ihmiset ratkeavat riemuun ja menevät pois tolaltaan, kun he näkevät Jeesuksen käyttäytyvän niin kuin Sakarjan kirjan mukaan messias käyttäytyy. Messias tarkoittaa samaa kuin Kristus ja Kristus tarkoittaa samaa kuin Voideltu ja Voideltu tarkoittaa sitä, että joku on kuningas. Sen kansa tunnisti ja hoilasi: ”Siunattu hän, kuningas, joka tulee Herran nimessä!” Vihdoin ja viimein elämä on avautumassa. Lopultakin arjen paino on hellittämässä ja maailma on muuttumassa. Voi alkaa hengittää vapaasti ja olla ahdistumatta olemassaolosta. Voi elää niin kuin kuulemassamme profeetta Jesajan lupauksessa: ”Eivät he näe nälkää, ei heidän tule jano, ei heitä ahdista helle eikä auringon polte, sillä heitä ohjaa heidän armahtajansa, joka vie heidät lähteiden ääreen.”

Nuo Öljymäen rinteellä riemastuneet ihmiset olivat sorrettuja ja melkeinpä oikeudettomia. Meidän mittapuullamme mitattuina he olivat enimmäkseen raihnaisia ja rutiköyhiä. Jokainen noista tuntomerkeistä – sorto, oikeudettomuus, raihnaisuus ja rutiköyhyys – kuvaa nykyisen Suomen todellisuutta poikkeuksellisen huonosti: kuten tiedämme, itsenäinen satavuotias isänmaamme sijoittuu melkein missä asiassa tahansa kansainvälisten vertailujen aivan terävimpään kärkeen. Silti me olemme yhtä noiden huutajien, noiden kaipaajien ja noiden tarvitsevien kanssa. Ainakin kahdessa olennaisessa suhteessa.

Ensiksikään ei ikinä pidä unohtaa, että meni suomalaisilla yleensä muihin verrattuna nyt sitten kuinka hyvin tahansa, huono-osaisuuden notkelmissa todellisuus on aivan toisenlainen. Paitsi ettei sitä pidä unohtaa, sille pitää myös tehdä jotakin: jok’ikinen jumalanluoma on kutsuttu elämään ihmisarvoista elämää. Meidän, jotka voimme asiaan vaikuttaa, tulee nostaa, kantaa ja pelastaa.

Toiseksi on silti myös niin, että myös hyvinvoiville ja etuoikeutetuille maailma kuitenkin saarnaa lakia; sen kasvoilta ei tunnista hyväksyvää perusilmettä, koska siellä ei sellaista ole. Oleminen ei ole annettua, vaan vaativaa. Meidän on osattava ja meidän on osoittauduttava. Ei ole varmaa, että kelpaa. Ei ole selvää, mitä mieltä tässä kaikessa ylipäätään on. Eikä ainakaan voi olla rauhassa sen suhteen, että omalla osallistumisella elämään olisi jokin merkitys. Toivo jää hämärään ja se jokin sellainen, jota saattaisi nimittää armoksi, peittyy pimeään.

Vaikka pimeys ei kävisikään päälle ”lailla pommikonelaivueen”, niin kuin Juice sitä kuvasi, päällekäyvä se silti on. Siksi me tartumme hoosiannaan kuin hukkuva oljenkorteen. Siksi me sytytämme valot niin paljon ennen ja sammutamme ne vasta paljon myöhemmin. Sen vuoksi me pidämme pitkät jatkot ja sitäkin pidemmät etkot. Sen vuoksi me stailaamme kirkkovuotta emmekä millään malttaisi pysähtyä siihen mikä pysäyttää.

Todellisuus näyttäytyy

Onhan tälle kyllä hyväkin syynsä. Mehän tiedämme, miten kertomus etenee, me tiedämme mihin se päätyy. Nyt on ainakin ännäs kerta, kun me laulamme hoosiannaa ja tulossa on ties kuinka mones joulu. Kun Jeesus kerran ratsastaa Jerusalemiin, hän ratsastaakin taas kerran Agricolan kirkkoon. Meille ei ole varsinainen yllätys, että loppujen lopuksi ja kaikkien järkyttävien käänteiden jälkeen kertomus päätyy voittoon ja valoon – miksi me siis emme pitäisi valoa kirkkaana mielessä ja toimisi sen mukaisesti koko ajan?

Ei minkään muun vuoksi kuin siksi, että meidät on kutsuttu seuraamaan Kristusta. Hän ei Jerusalemiin ratsastaessaan noussut valtaan. Vaikka hän ratsastikin Jerusalemiin juhlittuna messiaana, kuolemaanhan hän sinne meni. Ensimmäisenä adventtisunnuntaina huudetaan hoosiannaa sellaiselle vapauttajalle, joka voittaa häviämällä. Hän koukkaa niin alhaalta kuin suinkin ottaakseen mukaansa meistä jokaisen ja sikäli kuin me häntä seuraamme, alatielle meidätkin viedään. Vasta tätä kautta ja vain tätä kautta meille alkaa kajastaa valo. Meidän ei ole mahdollista vain jubileerata voittajaa: on tunnistettava ja tunnustettava myös tappion tie ja suostuttava katsomaan pimeään painuvaa polkua.

Kristitty seuraa Kristusta tässä tällaisessa maailmassa, jossa on paljon sangen ihanaa, mutta kosolti myös peräti kurjaa. Kristuksen seuraaja on äärimmäinen realisti: yhtä vähän kuin hänen Herransa yritti peittää tai selittää pois elämän kovuuden, yhtä vähän kristitylle kuuluu kaunistella tai suhteellistaa sitä, mikä on totta. Sikäli kuin ihminen vapautetaan ja otetaan armoihin, hänet armahdetaan, pelastetaan ja vapautetaan tässä tällaisessa elämässä – elämään tätä tällaista elämää Jumalan todellisuudesta käsin. Toivon, ystävyyden ja myötämielen näkökulmasta kaikki on toisin vaikka kaikki onkin samoin.

Niin kuin aiemmin sanoin, me olemme kovin alttiita kaikelle sille, mikä vain näyttää helpottavan ja hoitavan tai antavan valoa tai ottavan syliin. Elämä painaa kuin painaakin pohjaan saakka ja maailma saarnaa kuin saarnaakin kovaa lakiaan. Me tarvitsemme lepoa ja me tarvitsemme valoa ja syystä me kaipaamme Jumalan syleilyä. Ja kyllä tämä kaikki onkin meille luvassa; nouse sielu rasitettu.

Joka laulaa hoosiannaa, ei ole väärässä, ei Jerusalemissa eikä Agricolassa. Vaikka tämä olisikin, tämä tämmöinen adventtisunnuntai, vain lyhkäinen hetki, pelkkä pikkuinen välähdys ja vaikka sen molemmilta puolilta painaisikin päälle paljon karumpi todellisuus, luottamuksen ja toivon hetki on juuri nyt ja tässä. Ja kaiken lisäksi perustellun luottamuksen ja realistisen toivon: kun en minäkään malta olla ennakoimatta ja esiviettämättä, kiiruhdan sanomaan, että ensimmäisestä joulusta alkaen maailman sydämessä kaikki on jo totisesti muuttunut.

Lepo on valmistettu, valo loistaa sammumatta ja Jumalan syli on avoinna.

TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."