Jari Ehrnrooth 1.2.2015


Saarna Tuomasmessussa 1. helmikuuta 2015 (Ansioton armo) Jari Ehrnrooth 


Arvoisat jumalanpalvelijat! 

Herra on salattu ja kätkeytyy kaikkialle myös ihmiseen itseensä. Vastaantulijan katse, viima iholla, kutsuhuuto katukuilussa.

Tunnen itseni pieneksi teidän edessänne, hyvin pieneksi.

Ei ole tutkintoa tulkita pyhää sanaa, ei valtakirjaa, ei kalkkia, ei mitään. Käytössäni on vain uskontunto ja järki, joiden avulla käyn nyt käsittämään ansiotonta armoa. 


Päivän tekstissä Paavali muistuttaa siitä, miten Herra suosi Iisakin kaksospojista nuorempaa Jaakobia ja suorastaan vihasi esikoispoika Esauta ilman näkyvää syytä. Onko Jumala siis epäoikeudenmukainen? Ei suinkaan, Paavali opettaa, sillä Herrahan sanoo Moosekselle: ”Minä armahdan kenet tahdon ja osoitan laupeutta kenelle tahdon.” Ratkaisevaa ei siis ole ihmisen tahto vaan Jumalan. (Room. 9: 11-16.) Arvaan että Paavalin tarkoitus oli leikata pulinat pois uskovien riveistä, mutta on hänen lausuntonsa myös synnyttänyt paljon pulinaa siitä, mikä on ihmisen osa. Yhtä kaikki, armon tärkein ominaisuus on juuri se, ettemme voi siihen vaikuttaa. Kun meidän ihmiskeskeisen aikamme ihmiset puhuvat armollisuudesta itseään ja toisiaan kohtaan, se ei ole armoa, vaan ihmisen omaa lohdutusta ja suopeutta.   

Vieteltyään Urian vaimon Batseban Daavid tunnusti syntinsä Herralle ja rukoili armoa ”Minä tiedän pahat tekoni, minun syntini on aina minun edessäni. Sinua, sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin tahtoasi.” (PS. 51:  5-6.) Daavidin tunnustusta seuraa pyyntö: ”Herra, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki”. (Ps. 51: 12.) Tätä me ihmiset tietysti armosta etsimme, uutta alkua puhtain mielin. Se on pyyntömme, mutta ehkä se ei kuitenkaan ole armon salattu tarkoitus.

Kielenkäyttöömme on vakiintunut liioitteleva määre ”elämää suu- rempi”, joka voidaan liittää milloin mihinkin, seikkailuun, elokuvataitee- seen tai päänsärkyyn. Ilmaisun alkuperäinen yhteys taitaa kuitenkin olla toinen. Juudan autiomaassa Daavid rukoilee: ”Jumala, minun Jumalani, sinua minä odotan. Sieluni janoaa sinua, ruumiini ikävöi sinua ja uupuu autiomaassa ilman vettä. Pyhäkössä saan nähdä sinut, kokea sinun voi- masi ja kirkkautesi. Suurempi kuin elämä on sinun armosi.” (Ps. 63: 2-4.)   

Tässä määre ei liioittele vaan antaa täsmällisen ja selkeän määritelmän. Armo on nimenomaan elämää suurempi tosiasia monessakin mielessä. Se vasta nostaa ihmisen ihmisyyteensä. Se ohjaa elämää rakkauden sisältä. Se saa ihmisen kääntämään elämänsä suunnan. Se parantaa ja tekee ihmisestä jumalanpalvelijan.    

Neuvottelutaidoista ei ole apua, kun kyseessä on armo. Herra ei ole lahjoin lepytettävissä. Kiellettyyn rakkauteen langennut Daavid laulaa ”Jos toisin sinulle teurasuhrin, se ei sinua miellytä, polttouhriakaan et huoli. Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Herra.” (Ps. 51: 18-19.)   

Näin varmasti on moni kokenut, niin minäkin. En tiedä, olenko pannut siihen toivoani, mutta vasta särkyneenä olen oppinut alastomaan uskollisuuteen Herran edessä. Silloin ei kyse voi olla enää muusta kuin armosta.   

Tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun.   

Hyvin usein rakkauden järkyttämät kohtaavat intohimoon kätkeytyvän armon joka ei tottele ihmisen kuvitelmia. Marilynne Robinsonin Gi- leadissa vanha pastori saarnaa parhaassa vedossaan kun hänen silmiinsä osuu nuoren naisen vakava katse ja äkkiä sanat muuttuvat tuhkaksi hänen kielellään.   

Kun ajaton tunkeutuu ajalliseen, se murtaa ihmisen ylpeyden ja eheyden. Viiltää haavan käydäkseen sisään. Toisin kuin toivomme, rakkauteen sisältyvä armo ei noudata sovinnaissääntöjä eikä käsittele ihmistä silkkihansikkain. Onhan armon tarkoitus itse elämääkin suurempi.


Tasapainoa järkyttävän armon uudistava vaikutus voi tulla vastaan missä, milloin ja miten tahansa.

Kuulin tarinan nuoresta naisesta joka jo teini-iässä oli huokaillut kai- paustaan löytämättä selvää vastakaikua. Lukion jälkeen hän haki vahvistusta opiskelemalla teologiaa ja saatuaan vihkimyksen hän antautui lähetystyöhön Intiassa. Hän tunsi tyydytystä ja tunsi palvelevansa Herran hyvää tarkoitusta. Eräänä iltana lähetyskokoukseen oli saapunut viisituhatta ihmistä. Nuori viestinviejä kysyi väkijoukolta, haluatko ottaa Jeesuksen vastaan, ja melkein kaikki kädet nousivat kohti taivasta. Seuraavana päivänä hän oli tavallistakin paremmalla tuulella, kun yksi kokouksen osanottajista saapui henkilökohtaisesti kiittämään häntä. Onnellisuutta pursuva mies sanoi, ettei ollut tiennyt että on olemassa tällainenkin jumala kuin Jeesus joka voi pelastaa kuolemalta ja antaa ikuisen elämän. Hän keikutti päätään ja sanoi tuntevansa että ansioton armo on tullut hä- nen osakseen. Täst’edespäin hän rukoilisi aina Jeesusta jotta saisi syntinsä anteeksi ja pääsisi taivaaseen. Nuori kristinuskon lähettiläs ei tiennyt mitä sanoa. Muutaman kuukauden kuluttua nainen sairastui ja joutui palaamaan kotimaahansa. Hän ajautui uskonkriisiin ja luovan uudistumisen tilaan.

Immanuel Kantin mielestä kaikki uskonnot voidaan jakaa suosion tavoittelun ja hyvän elämänmuutoksen uskontoihin. Kulttiuskossa ihminen imartelee itseään sillä että Jumala voisi tehdä hänet ikuisesti onnelliseksi antamalla anteeksi hänen syntinsä hänen tarvitsematta itse muuttua paremmaksi ihmiseksi muutoin kuin korkeintaan pyytämällä ja toivomalla tätä Jumalalta. Mutta moraaliuskossa ihminen tajuaa kristallinkirkkaasti, että hänen on tehtävä kaikki voitavansa tullakseen paremmaksi ihmiseksi ja vasta sitten hän voi toivoa, että sen mihin hänen kykynsä ei riitä, täydentää korkeampi myötävaikutus. Ei ole tarpeen eikä ilmeisesti mahdollistakaan tietää, mitä tämä myötävaikutus on, sen sijaan ihmisen osana ja velvollisuutena on tietää, mitä hänen itsensä on tehtävä ollakseen tämän avun arvoinen. 



Kristinuskon muodossa juutalaisen moraaliuskon väkevä vaikutus on levinnyt koko läntisen sivilisaation sieluksi. Kaksituhatvuotisen edistyksen jälki häikäisee. Aineellisen hyvinvoinnin ja teknisten apuneuvojen kehitys on johtanut meidät yleiseen yltäkylläisyyteen josta raamatullisen ajan sukupolvet haaveilivat. Vapauden ja valistuksen aikana myös yhteiskuntamme hallinto on kehittynyt oikeudenmukaiseksi ja jokaisen yksilön ainutkertaisia elämisen mahdollisuuksia suojaavaksi. Joidenkin mielestä historia alkaa olla maalissaan ja me hyvinvointiyhteiskunnan kansalaiset elämme jo kauan kaivatun onnelan porteilla.

Eksyinkö nyt aiheesta? Miten tämä enää liittyy armoon?

Oman aikamme ihmisellä – siis minulla ja sinulla - on yhä luonnonevoluution muokkaaman eläimen aivot, jotka saavat palkintoa, mielihyvää ja tyydytystä alkukantaisista nautinnoista, voittamisesta ja alistamisesta, voiman ja vallan tunteesta, toisten yläpuolelle pääsemisestä, itsekkäästä oman edun ajamisesta, kiihottavista ja huumaavista aineista, salaperäisestä kaksoiselämästä ja kaikesta sellaisesta juonittelusta johon jo simpanssit kykenevät. Nämä aivot voidaan kyllä kesyttää ja panna palvelemaan moraalitietoisen kulttuurievoluution hyviä tarkoituksia mutta sitähän ei vapauden ja valistuksen yhteiskunnassa voi kukaan tehdä kenenkään toisen puolesta. Ihmiskeskeisen vapauden aikana kehityksen suunta ratkeaa jokaisen vapaan yksilön sisällä. Juuri tässä on aikamme moraalisen uskon jokapäiväinen haaste. Sillä usko voi syntyä vain Herran armosta ja se on todellista vain jos se muuttaa ihmisen elämän. 



Kaikkien aikojen kuuluisimmassa saarnassa Jeesus Nasaretilainen vaatii seuraajiltaan elämänmuutosta mutta ei puhu ansiottomasta armosta mitään. Vai puhuuko sittenkin? Kaikki muistavat vuorisaarnan tiukat toimintaohjeet ehdottomasta anteeksiantavaisuudesta, vihollisen rakastamisesta ja mielen puhtaudesta, mutta niitä kuitenkin perustelee lupaus pääsystä taivasten valtakuntaan. Saarnan huipennus kiteyttää juutalaisen moraaliuskon kultaiseen sääntöön: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” On hyvä huomata, että tässä yleisessä muodossa moraalilaki velvoittaa ilman palkintoa, sitä on noudatettava sen itsensä tähden, se määrää ihmistä sisältä käsin, koska se on Jumalan ääni omassatunnossa. Jos armosta tulee sydämiin kirjoitettu laki, niin tässä on sen ensimmäinen lause.   

Tämän me kaikki ymmärrämme. Mutta sitten seuraa jotakin jossa riittää pohdittavaa. ”Menkää sisään ahtaasta portista”, Jeesus opettaa ”Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!” (Matt. 7:12-14.)   

Jeesukseen on totuttu liittämään suuri sydän ja laupeus kaikkia kohtaan, joten tämä vuorisaarnan kohta on nykykatsannossa yllättävän jyrkkä ja elitistinen. Mutta se on hyvin totuudenmukainen. Jeesuksen uskon edellyttämät toimintaohjeet kaiken anteeksiantamisesta ja vihollisen rakastamisesta eivät käytännössä ole saaneet moniakaan seuraajia. Voiko ihmisistä laupiainkaan väittää niihin kirjaimellisesti kykenevänsä? Jos me niihin kykenisimme, ei toivoakaan tarvittaisi, eläisimme jo sopusoinnun ja rakkauden valtakunnassa.   

Vanhoilla päivillään kirjailija Leo Tolstoi uskoi että vuorisaarnaan äärimmäisille vaatimuksille voitaisiin perustaa koko ihmiskuntaa yhdistävä uusi uskonto. Ankarasta kilvoittelustaan huolimatta hän ei itsekään kyennyt kulkemaan ahtaasta portista. Mutta kirjeenvaihdossaan hän esitteli väkivallattomuuden oppia Mahatma Gandhille ja monien mielestä se vei historiaa piirun verran parempaan suuntaan. Kun nykyään katsomme ihmiskuntaa halkovia konflikteja, jotka nostavat uskontoja, kansoja ja kulttuureita toisiaan vastaan, tuntuu Tolstoin ajatus todellisesta maailmanuskonnosta entistä ajankohtaisemmalta. Koska vuorisaarnan ihanteiden ahtaasta portista voivat kulkea kovin harvat, tulisi ihmiskuntaa kokoavan moraaliuskon perusteita avartaa. Herran armosta särkyneet voisivat kautta maan piirin löytää toisensa palvellakseen myötätuntoa, totuudellisuutta, oikeamielisyyttä ja rauhaa, joita jokainen uskoon tullut ihminen rakastaa yli kaiken. Tällainen maailmanherätys olisi kaikkien armonrukousten salattu summa.   

Jokapäiväisen elämän eettisten valintojen ryteikössä ponnisteleva pieni ihminen ei kuitenkaan välttämättä saa muuta palkintoa kuin ristiriitaisen vastaanoton ja epämääräisen tunteen oikeaan suuntaan etenemisestä. Sen on riitettävä meille vaikka rukoilemme täydellistä armoa koko ihmiskunnalle. Pannessaan toivon sydämeen Herra ei tarkoittanut ihmistä elämänvaltiaaksi eikä onnen onkijaksi, vaan totuuden, kauneuden ja hyvyyden etsijäksi, jolla on nöyrä mieli ja uhmakas rohkeus käydä kohti moraalisen uudistumisen vaikeuksia. Ohdakkeisella tiellä mieli joskus valittaa mutta sydän on täynnä energiaa. Siinä uskossa minäkin heitän voltin ja totean: Tapahtukoon Sinun tahtosi, ei minun. Aamen.
TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."