Ekoteologi Ilkka Sipiläinen 15.9.2013


Room. 8: 18-23

Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme. Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä. Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.

 

Tämän päivän Paavalin viesti Rooman seurakunnalle ja myös meille Tuomasmessun seurakunnalle tuo mieleeni muiston parinkymmenen vuoden takaa. Kirkot järjestivät oman ympäristöseminaarinsa osana suurta YK:n ympäristökokousta Brasiliassa. Puhujana oli kuuluisa vapautuksen teologi Leodarno Boff. Puheen sisältö oli yllättävä. Se kuulosti enemmän mystiseltä runoudelta kuin poliittisesti sävyttyneeltä oikeudenmukaisuuden julistukselta. Hän puhui siitä, miten Henki täyttää koko maailmankaikkeuden, Kosmoksen, antaa hengen kaikelle elävälle ja herkistää mielemme kuulemaan Maan sydämen lyönnit sekä etsimään tietä totuuteen ja kauneuteen. Hengen vastakohta ei siksi ole materia ja maailma, vaan synti ja kuoleman voimat. Boff puhui siitä miten meidät on rakennettu samoista alkuaineista kuin tähdet ja maa.

Tuolloin ajattelin, että puhe oli kaunopuheinen, mutta se ei koskettanut minua – vielä -  kovinkaan paljon.

Paavalin äsken luetut sanat ovat ehkä kaikkein tunnetuimmat Uuden testamentin ekoteologiaan ja luomakuntaan liittyvät ajatukset. Niissä koko luomakunta ja kaikki luotu on liitetty Paavalin toivon julistuksen piiriin. Luomakunta vaikeroi ja huokaa, kirjoittaa Paavali.

Luomakunnan vaikerointi ja huokailu on meidän nyt elävien helppo ymmärtää.  Siitä kerrotan uutisissa päivittäin. Jumala on antanut ihmiselle erityisen aseman luomakunnassaan. Boff ilmaisi Rio  de Janeirossa sen kauniisti:  ”Henki nukkuu kivessä, se uneksii kukassa ja herää valveille ihmisessä”. Ihminen kykenee suureen hyvyyteen, Jumalan hyvän luomistyön työtoveruuteen.

Mutta kykenee ihminen muuhunkin. On tavallaan yllättävää, että meidän elinaikanamme ihmisen vaikutus luomakunnassa on ylittänyt turvalliset rajat. Hiilen kierto on se tapa, jolla Jumala jakaa luomalleen elämää ja pitää sitä yllä. Me hengitämme yhdessä puiden ja muiden kasvien kanssa. Sisään hengittäessä me nautimme puiden tuottamasta hapesta, ulos hengittäessä me tuotamme niille hiilidioksidia. Sitä me tuotamme myös ajaessamme autoa, lämmittäessämme kotejamme ja epäsuorasti syödessämme ruokaa.

Pitkään tehtävämme oli lisääntyä ja täyttää maa ja alistaa se valtamme: voittaa sairauksia ja köyhyyttä. Nyt on toisin. Suurin osa meistä pohjoisen pallonpuoliskon ihmisistä tarvitsee nyt kohtuutta. Sitä että jokin on kyllin emmekä ole kyltymättömiä. Omassakin maassamme on köyhyyttä. Sitä on paljon eteläisellä pallonpuoliskolla. Heille riittävyys merkitsee, että he tarvitsevat enemmän. He kaipaavat oikeudenmukaisuutta.

Boffin kuunteleminen jäi vaivaamaan mieltäni. Kymmenkunta vuotta sitten aloin lukea kirjoja, jotka puhuivat ympäristöstä ja Jumalasta. Siis ekoteologiasta. Ne olivat kiehtovia ja veivät mukanaan. Maailma on erilainen vakioveikkaajan silmin,  mainostetaan. Minunkin maailmani alkoi näyttää erilaiselta. Ensimmäisen herätykseni koin rippileirin aikoihin. Toisen yli nelikymppisenä.

Silmiini avautui ajatus siitä, miten Jumala antaa kaikki hyvät lahjansa luodun kautta. Lutherin sanoin: ”Jumala lahjoittaa luomisen, lunastuksen ja pyhityksen hyvät – eli kaikki mitä taivaassa ja maan päällä on.”

Minua alkoi puhutella kuva maailmasta Jumalan ruumiina. Jumala on niin vahvasti sitoutunut luomaansa, että sitä voi pitää hänen ruumiinaan. Minkä teemme maalle, teemme Jumalalle. Maailma ei tietenkään ole meille kristityille Jumala, vaan hän on jotakin aivan muuta. Silti hän on luomassaan, tai paremminkin kaikki luotu on hänessä. Feministi-ekoteologi Sallie McFague sanoo, ettei hän panteistien tapaan pidä toki kaikkea jumalana. Sen sijaan me kristityt katsomme maailmaa eri lailla. Se on Jumalan ruumis, ja sen vuoksi me kunnioitamme sitä ja pidämme maailmaa erityisenä ja kallisarvoisena. Mutta emme pidä sitä jumalana, vaan sinä tapana jona Jumala on valinnut tulla meille näkyväksi ja läsnä olevaksi. Kun katsomme Jumalan luomistyön ihmeitä mielen täyttää kiitollisuus, rakkaus ja kunnioitus.

Paavalin Roomalaiskirjeen kahdeksannen luvun teksti puhuu siitä, miten Jumala on sitoutunut luomaansa. Luotu ei meille kristityille ole pahaa tai vähäarvoista. Kristinusko on tähän maailmaan varsin myönteisesti suhtautuva uskonto. Kohta me nautimme pyhän ehtoollisen. Siinä ylösnoussut Kristus on läsnä, hän on meidän keskellämme. Hän on viinissä ja leivässä, tämän maapallon antamissa Jumalan lahjoissa, jotka ihminen on valmistanut viljasta ja rypäleistä leiväksi ja viiniksi.

Luomakunnan huokaus ja sen pelastuksen toivo on vahvasti läsnä nauttiessamme ehtoollista.

Jumala antaa siis kaikki lahjansa luomansa kautta. Jumalan olemus on itsensä lahjoittava rakkaus, joka on läsnä kaikessa luodussa. Se pitää yllä elämää. Ilman Jumalaa maailmaa ei olisi. Me luterilaiset lisäämme vielä, että pelastavalla tavalla hän on läsnä sanassa, sakramenteissa – jotka välittyvät viinin, veden ja leivän kautta -  ja uskossa. Koska luomakunta on pyhän Jumalan läsnäolon paikka, se on pyhä ja kunnioituksen arvoinen. Se kunnioitus herättää meissä kiitollisuuden tunteen. Itse asiassa kiitollisuuden tunteminen on äärimmäisen arvokasta. Se karkottaa katkeruutta ja se saa meidät etsimään kohtuutta, sitä että jokin on kylliksi.

Jumala toimii myös pelastajana. Se pelastus koskee, kuten Paavali kirjoittaa, koko luomakuntaa. Jeesus Kristus toi kärsimyksellään, kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan pelastuksen, joka koskettaa ihmistä, yhteisöjä ja kaikkea luotua. Armo antaa voimaa. Ympäristön tila saattaa vaikuttaa pelottavalta ja toivottomalta, mutta armon varassa kristitty jaksaa kohdata elämän suuret haasteet ja nähdä toivoa. Vaikka huomenna olisi maailmanloppu, kristitty istuttaa tänään omenapuun. Jeesuksen julistama lähimmäisenrakkaus kehottaa pitämään maailman köyhimpien puolta, niiden jotka ovat ilmastonmuutoksen ensimmäisiä uhreja, niitä jotka huokaavat kärsivän luomakunnan mukana. Tavoitteena on riittävyys. Se että niille jolla on liikaa maapallon kantokykyyn nähden, jokin riittäisi. Ja niille, joilla on liian vähän, olisi riittävästi.

Jumala vaikuttaa maailmassaan Pyhänä Henkenä. Kuvasin tätä pari vuotta sitten ilmestyneessä rukousrunokirjassani näin:

Sinä annat rakkauttasi ylenpalttisesti,

Aurinko saa elämän heräämään, vesi virvoittaa sen,

Pyhä Henkesi liikkuu kuin tuuli

Ja uudistaa luomakuntaasi.

Jumala – Pyhä Henki – auttaa ihmistä tunnistamaan Jumalan antamat elämää ylläpitävät ja pelastavat lahjat.  Ja pitämään huolta luoduista, niin ettei elämän ihmeellinen rikkaus – toisin sanoin biodiversiteetti - katoa. Pyhä Henki on eläväksi tekevä henki, joka yhdistää kristityt toisiinsa ja koko luomakuntaan. Hän ohjaa ihmistä käyttämään lahjoja oikein eli kohti kestävyyttä ja riittävyyttä.
TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."