Tommy Hellsten 26.2.2017

ENÄÄ EN ELÄ MINÄ VAAN KRISTUS ELÄÄ MINUSSA

“Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani. Minä en tee tyhjäksi Jumalan armoa; jos näet vanhurskaus saadaan lakia noudattamalla, silloin Kristus on kuollut turhaan.”

 

 

Kristinusko on kriisissä. Se on kriisissä sen vuoksi, ettei se ole löytänyt tapaa uusiutua. Se toistelee vanhoja sementoituneita lauseitaan ja pitää kiinni totuuksista, jotka eivät enää puhuttele aikamme ihmistä. Joskus tulee sellainen tunne, että kristittynä oleminen on kutistunut oikeassa olemiseksi. Tiettyjen uskonkappaleiden todisteluksi ja esilläpitämiseksi maailmassa, jota sellaiset asiat eivät vähemmän enää voisi kiinnostaa. Usko on kutistettu vanhojen dogmien totenapitämiseksi, korkeintaan on enää kyse moraalista ja oikeasta käyttäytymisestä. Vieläkin kauheampaa, kristinusko ei enää merkitse paljon muuta kuin kilttinä olemista.

 

  Jos näin on, ei ole ihme että kristinusko on ajettu marginaaliin, tai oikeammin, kirstityt itse ovat ajaneet itsensä marginaaliin. Heillä ei enää ole ääntä jota kuunnellaan. Enää kristinusko ei harjoita hengellistä johtajuutta eikä käytä profeetallista mandaattia. Kirkot on ajettu nurkkaan. Niistä on tehty hampaattomia. Nurkasta käsin ne käyvät loputonta keskustelua homoliitoista ja naispappeudesta. Ne yrittävät olla jotain mieltä olematta mitään mieltä. Pitäisi onnistua tasapainoilemaan kaikkien mielipiteiden keskellä menettämättä yhtään kannattajaa. Mutta tunnettu tosiasia on, että jos yrittää miellyttää kaikkia, menettää uskottavuutensa. Kadottaa paikkansa. Ääriviivat katoavat ja kirkko hajoaa sumuun.

  Kristityksi tunnustautuminen herättää jo häpeää. Tuntuu kuin omasta älystään ja arvokkuudestaan pitäisi luopua ennen kuin voi tulla kristityksi. Jos sanoo oikein pahasti, modernissa maailmassa kristityt herättävät monasti jo hilpeyttä.

 

Tämä kaikki tapahtuu samalla kun ihminen tässä meidän ajassamme kaipaa hengellistä johtajuutta enemmän kuin koskaan. Ihmiset ovat heitteillä, eivät enää tiedä mistä ohjautua, mihin uskoa ja mihin luottaa. Niinpä kaikki luottavat vain itseensä. Minulle kaikki nyt ja nopeasti. Yltiöindividualismi valtaa alaa ja sen mukana eksyneisyys. Kun ei enää tiedä mitä oikeasti tarvitsee, haluaa varmuuden vuoksi kaiken. Ihminen ajaa takaa sitä mitä hän samalla juoksee pakoon. Mutta hän ei pääse perille, saavutti hän mitä tahansa, koska mikään ei riitä. Miksei? Siksi että ei voi milloinkaan saada tarpeeksi sitä mitä ei tarvitse.

 

Toivon että olen tässä väärässä mutta epäilen etten ole. Tilanne on oikeasti melko kauhea. Ja siksi täytyy kysyä, onko kristinuskosta maailmamme parantajaksi, onko kristinuskosta ihmisen elämän uudistajaksi ja sisällön antajaksi? Vai onko yksinkertaisesti todettava, ettei siitä ollut siihen. Oikeassa oleminen ei riitä, eettiset periaatteet, uskonkappaleet ja dogmit eivät uudista kenenkään elämää. Kaikkein vähiten vaatimus tai epämääräinen vetoomus kiltteyteen.

 

Tänä vuonna tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä kun asetuin työni kautta ihmeelliselle aitiopaikalle. Sellaiselle josta on ollut erinomaiset näkymät ihmisen sisälle. Olen nähnyt mitä ihmisessä on. Kun olen katsonut tarpeeksi syvälle, olen nähnyt jotain, joka yhdistää meitä kaikkia: syvä nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarve. Meillä siis on perustavaa laatua oleva yhteyden tarve, se on meidän rakenteessamme. Ihminen on rakenteellista rakkauden tarvetta.

  Mutta ei tässä vielä kaikki. Vaikka kuinka olen yrittänyt ihmistä tuolla aitiopaikalla hahmottaa, en ole päässyt pohjaan saakka. En ole ymmärtänyt mikä olento ihminen loppujen lopuksi on. Tämä johtuu siitä, ettei sinne voikaan päästä. Ihminen on mysteeri, selittämätön. Ihminen on ihme.

 

Koska ihminen on ihme, hän etsii kotiaan selittämättömästä, sieltä jonne hän vaistonvaraisesti tuntee kuuluvansa. Kaipaamme johonkin, josta emme tiedä mitään mutta jonka sisällämme kohtalonomaisesti aavistamme. Kaikki meille annetut vastaukset jäävät torsoiksi, jos ne tässä pyrkivät oikaisemaan. Koska olemme rakenteeltamme ihmettä, emme tyydy mihinkään muuhun kuin siihen että saamme kokea ihmeen. Eikä vain kokea, vaan elää siinä, jatkuvasti.

 

Ellei kristinusko osu tähän ihmisen sisällä olevaan pakottavaan kysymykseen, se jää torsoksi. Se menettää auttamatta sekä oikeutuksensa että uskottavuutensa ja uhkaa vesittyä olemattomaksi. Juuri silloin se joutuu kouristuksenomaisesti julistamaan totuutta ja olemaan pakonomaisesti oikeassa. Se nimittäin pelkää tulevansa hylätyksi. Jeesus on vastaus, näkee joskus puhelinpylväissä ja sen alla käsintehty teksti: mutta mikä on kysymys?

 

Tämä Paavalin teksti osuu meissä olevaan pakottavaan ihmeen kaipuuseen: “Enää en elä minä vaan Kristus elää minussa”. Tässä ei ole kyse opinkappaleesta eikä oikeassa olemisesta, siinä on kyse kokemuksesta.

 

“Be the change that you want to see in the world”. Näin sanoi Gandhi, ihminen jonka on historian aikana eniten sanottu muistuttavan Kristusta.

  Olen ajatellut, että kun ihminen etsii Jumalaa, ehkä Jumalan vastaus on: Tule siksi jota minussa etsit.

  Ei siis olekaan niin, että Jumala on jossain kaukana takamaailmoissa, jossain josta hänet täytyy lukuisin uskonnollisin vetoomuksin tänne houkutella. Jumala on lähempänä minua kuin minä olen itseäni. Minä olen Jumalan muotoinen.

  Kun etsin Jumalaa itseni ulkopuolelta minusta tulee uskonnollinen. Kun löydän hänet sisältäni, minusta tulee hengellinen. Rajat minun ja Jumalan välillä hälvenevät. Jumala minussa ja minä Jumalassa. Alan muistuttaa ihmettä, juuri sitä ihmettä, joka minä sisimmässäni olen ja jota olen tietämättäni koko elämäni ajan kaivannut.

  “Minä olen viinipuu ja te olette oksat”. “Te olette minussa niinkuin Isä on minussa”. Pääsemme mukaan kolmiyhteyden kosmiseen tanssiin. Kun lähestyn Isää, minusta tulee poika aivan samoin kuin Jeesus oli Poika. Kun minusta tulee poika, Isä tunnistaa minussa Poikansa niinkuin tunnisti Jeesuksessa Poikansa.

 

Onko tämä liian hyvää ollakseen totta. Voiko ihmisen ja Jumalan välinen suhde todella olla näin intiimi? Niin läheinen ettei rajoja enää erota?

  Juuri tämän takia Jeesus tuli maailmaan. Ei hän tullut tänne muuttaakseen Jumalan suhdetta meihin, se on aina ollut rakastava. Hän tuli muuttaakseen meidän suhdettamme Jumalaan.

  Kun Jumala on meissä, me tunnistamme hänet, vaistonvaraisesti, intuitiivisesti. Siksi, että sisimpämme on ihmeen muotoinen. Se on sukua Jumalalle, kaikkien ihmeiden alkuperälle. Tämä on syy siihen, ettei etsintämme koskaan lopu ennen kuin tunnistamme Jumalan itsessämme. Vasta sitten olemme perillä.

  Kun kirkkoisä Augustinus oli nuori, hänellä oli ongelmia sekä alkoholin että naisten suhteen. Hänessä heräsi syyllisyys. Tämä sai hänet rukoilemaan: “Jumala, anna minulle siveyttä ja raittiutta. Mutta älä ihan vielä.”

  Kun hän tuli vanhemmaksi ja kenties viisaammaksi, hän alkoi puhua Jumalasta ihmisen sisällä. Mutta ei tämä tarkoita, hän sanoi, että ihminen itse olisi Jumala, mutta se tarkoittaa, että Jumala minussa on enemmän minä kuin minä itse. Tai että Jumala minussa on lähempänä minua kuin minä itse.

  Kun siis etsimme itseämme, voimme olla varmoja siitä, että todellinen minämme on läheistä sukua Jumalalle. Kun lähestymme Jumalaa, lähestymme samalla itseämme. Kun lähestymme itseämme, lähestymme Jumalaa.

  Mikään ei voisi ihmiselle olla suurempaa kuin se, että hän löytää itsestään maailmankaikkeuden Luojan. Ja että kaiken kukkuraksi tämä Luoja on mielellään tulossa mukaan meidän arkeamme jakamaan. Itse asiassa juuri näin meidän on määrä arkeamme elää. Ihmeen keskellä ja ihmeen keskeltä. Ohjautua jostain muusta kuin omasta itsestämme. Tehdä valintoja kuunnellen sitä suurta elämämme orkestroijaa, joka tietää meistä kaiken. Elää elämää sopuoinnussa suuren kosmisen älyn kanssa. Opetella uskomaan se, mikä vaikutti liian hyvältä ollakseen totta. Eikä vain uskomaan, vaan kokemaan.

  Ihminen ei usko ennen kuin kokee. Kyse on siis rakkaussuhteesta, intimiistä ja niin läheisestä, että siitä tulee elämämme tärkein asia.

  Jos kristinusko on tätä, ei ole minkäänlaista epäilystä siitä, etteikö se olisi vastaus maailman hätään ja eksyneisyyteen. Kun kristinusko on tätä, yksinäisyytemme murtuu ja sisimpäämme syntyy ihmeellinen uusi elämä. Se nousee rakkaussuhteesta Kristukseen. Ja tämä suhde johtaa aina seikkailuun, elämästä tulee huikea matka kohti selittämätöntä, kohti syvintä todellisuutta, sekä itsessämme että ympärillämme. Kohti selittämätöntä kotiamme.

 

TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."