Samuli Suonpää -23.7.2017


“Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi”. Rakasta lähimmäistäsi? Okei, hoituu! Lähimmäisenrakkaus on pop. Me puhumme siitä paljon. Me itse asiassa tykkäämme rakastaa lähimmäisiämme ja auttaa toisia, siitä tulee hyvä mieli. Sillä kirkkokin itseään mainostaa: Näin paljon hyvää lähimmäisenrakkautta diakonia tekee - kannattaa maksaa kirkollisveroa. Hyvinvointivaltiossa lähimmäisenrakkaus kuitataan varsin usein veroilla.

Ei lähimmäisenrakkaudessa oikeastaan ole mitään ihmeellistä, me vain teemme siitä aivan liian suuren numeron. Se kuuluu ihmisyyteen. Olemme laumaeläin ja koko lajin selviäminen on ollut kiinni siitä, että lähimpien lajitovereittemme auttaminen on meille luontevaa. Lähimmäisenrakkaus on meille lajityypillinen ominaisuus. Se jatko tuossa on paljon vaikeampaa.

“Rakasta lähimmäistäsi, niin kuin itseäsi”. Niin kuin itseäsi.

Niin suuren osan Raamatun vaikeista kohdista me haluaisimme selittää pois. Ihmetekoihin ei oikeastaan tarvitse uskoa, riittää, kun ymmärrämme, että Raamatun ydin on kuitenkin muualla, Jeesuksen opetuksessa ja pelastuksessa. Tässä kohdassa me usein mielellämme selittäisimme sen opetuksenkin pois.

Jaakob kirjoitti kirjeensä hyvin toisennäköisessä maailmassa kuin missä me elämme. Tämä on samalla se, mitä sanomme aina, kun jokin raamatunkohta tuntuu kovin vaikealta meille, luominen tai veden muuttuminen viiniksi ja muu sellainen. Ja onhan tämä erilainen maailma. Meillä on kohta kahden tuhanne vuoden ollut kirkko ja viidensadan vuoden ajan uskonpuhdistus, jota nykyisin häveliäästi kutsutaan reformaatioksi.

Sadan vuoden ajan meillä on ollut hyvinvointivaltio, luterilaisuuden maallistunut sovellutus. Siinä on paljon hyvää. Se tekee paljon hyvää. Mutta samalla hyvinvointivaltio myös etäännyttää meitä lähimmäisistämme. Hyvinvointivaltio etäännyttää meitä siitä vastuusta, mitä meillä toisistamme on. Kun lähimmäisenrakkaus hoidetaan palkan yhteydessä ennakonpidätyksen muodossa, syntyy helposti käsitys, että me jo teemme, minkä voimme.

Tässä kohdassa, täällä hyvinvointivaltiossa, kysymme esitämme Jeesukselle saman kysymyksen, kuin rikas mies Markuksen evankeliumissa: “Mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?” Eli toisin sanoen: Mikä on riittävästi? Me haluaisimme tehdä hyvää, vähintään sen verran, että se riittää.

Jeesuksen vastaus murskaa miehen unelman: Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Tietenkään se vastaus ei kelpaa miehelle - eikä se kelpaa meillekään. Se sotii meidän oikeudentuntoamme vastaan nykyisin vielä paljon pahemmin, mehän elämme hyvinvointiyhteiskunnassa, eivät köyhät ole henkilökohtainen ongelma.

Me emme halua luopua mistään eikä meidän suomalaisina kristittyinä juuri tarvitsekaan. Me elämme kristillisessä maassa. Se tarkoittaa sitä, että meidän ei uskomme takia tarvitse arjessa luopua yhtään mistään. Uskontomme ei kiellä meiltä sellaisia asioita, joita pidämme sosiaalisesti hyväksyttyinä.

Varastaa emme saa, emmekä tappaa. Mutta ei tähän uskontoa tarvita, tästä huolehtii maallinen lainsäädäntö. Aika suuri osa meistä varastaisi, vaikka vähäsen, jos tietäisi, ettei siitä jää kiinni. Aviorikoksesta nyt puhumattakaan. Jos se, mitä tapahtuu pikkujouluissa, varmasti jäisi sinne pikkujouluihin, siellä tapahtuisi paljon enemmän.

Lain kuningaskäskyn noudattamiseen ei riitä, että rakastamme lähimmäisiämme. Meidän pitäisi rakastaa heitä, niin kuin me itseämme rakastamme. Se on eri asia - ja siinä on myös kristinuskon pelastuskertomuksen ydin. Ei se ole ainutlaatuista, että Jumala,  kaiken Luoja, haluaa hyvää näille luomilleen olennoille. Yleensäkin uskonnoissa opetetaan näin. Ei hyvä Jumala ole kristinuskon yksityisomaisuutta vaan samaan Jumalan hyvyyteen uskovat veljemme ja sisaremme toisissakin uskonnoissa. Jokaisessa moskeijassakin saarnataan siitä, miten Jumala, Armelias Armahtaja, Kaikkeuden Herra, Luoja, Laatija ja Muovaaja haluaa ihmisille hyvää. Ei se, että Jeesus käski auttamaan lähimmäisiä, ollut mitään uutta ja radikaalia. Jokainen meistä uskoo syvällä sisimmässään muutenkin, että lähimmäisiä pitää rakastaa - ainakin niitä lähimpiä lähimmäisiä.

Se vaikeampi kohta on siinä lopussa. Rakasta lähimmäistäsi, niin kuin itseäsi. Niin kuin itseäsi. Kuningaskäsky vaatii meitä luopumaan siitä ajatuksesta, että minä olen arvokkain. Se käskee meidän laskeutua sinne alas, missä toiset meidän maailmassamme ovat.

Ei ole erityisen vaikeaa rakastaa lähimmäistä kaukaa ja ylhäältä. Minun, jolla on turvattu elintaso ja säännölliset tulot, ei ole verotuksen jälkeenkään vaikeaa antaa muutamaa lanttia kolehtiin, ryhtyä Amnesty Internationalin kuukausilahjoittajaksi tai ostaa Iso Numero -lehteä. Se on jopa kivaa, saan hyvän mielen. Saan iloa elämääni toisen kärsimyksestä, jota lievitän, luopumatta mistään merkittävästi. Siksi Jeesus ei, selittäessään miten vaikeaa Taivaan valtakuntaan olisi itse päästä, käskenyt rikkaan miehen tehdä “tuntuvaa lahjoitusta” köyhille tai ryhtyä kuukausilahjoittaksi hyvänteleväisyysjärjestölle. Sellaisessa me emme vielä luovu mistään merkittävästä.

Rakasta lähimmäistäsi, niin kuin itseäsi. Se tarkoittaa, että se toinen ihminen on yhtä tärkeä kuin sinä. Se on aika kamala ajatus. Sillä toisella ihmisellä on samat oikeudet kuin sinulla. Ja vielä pahempaa on, kun se lähimmäisyys ei kerran rajoitu vain niihin ihan lähimpiin. Sen toisen ihminen lapset ovat yhtä tärkeitä kuin sinun lapsesi. Naapurin lapset, naapurimaan lapset, lapset maapallon toisella puolella. Viimeistään tässä kohdassa lapsiaan rakastava isä jo putoaa. Täyttääkseni kuningaskäskyn, minun tulisi kantaa yhtä suurta huolta kaikista maailman lapsista, ei ainoastaan lapsista kotonani. He ovat kaikki yhtä ihmisiä, yhtä rakkaita ja yhtä tärkeitä kuin omat lapseni. Myös he, joita tavallisesti autamme ylhäältä, almuin, saadaksemme siitä hyvän mielen itsellemme, ovat yhtä tärkeitä kuin me itse.

Jos minä nyt kysyn Jeesukselta, että riittääkö tämä, mitä teen, mitä Jeesus vastaa? Lasketaanko hyvinvointivaltion ylläpitäminen ja lasteni kasvattaminen isänmaallisiksi, kunnollisiksi kristityiksi, minulle ansioksi? Riittääkö lähimpieni rakastaminen Taivaan valtakuntaan? Minähän tosiaan rakastan lähimpiäni, olen jopa ylpeä siitä. Nuo ovat asioita, jotka tekevät minusta hyvän ihmisen. Ei. Tämä on vähimmäisvaatimus inhimillisyyteen, ei Taivasten valtakuntaan. Tämä on se rima, joka ainakin tulee ylittää, ollakseen ihminen.

Neuvoessaan rikasta miestä siinä, miten hän voisi periä ikuisen elämän, Jeesus neuvoi toteuttamaan lain kuningaskäskyä, rakastamaan muita, kuten rakastaa itseään. Rikkaan miehen tapauksessa se tarkoitti sitä, että hän laskeutuisi samalle tasolle muiden ihmisten kanssa, niiden autettavien, köyhien, olla yhtä köyhä, yhtä heikko ja yhtä turvaton. Juuri tällaisen rakkauden ilmentymä Jeesus itse oli - ja juuri tässä on minulle kristinuskon ydin. Ylhäältä rakastaminen ei riittänyt Jumalalle, hän rakasti enemmän. Jumala rakasti ihmistä niin paljon, että asettui samalle tasolle. Ihmiseksi, keskelle tuskaa ja köyhyyttä, paljon alemmas, kuin mihin olen itse valmis laskeutumaan.

Helpompi on kamelin päästä neulansilmän läpi kuin minun, etuoikeutettua elämää elävän suomalaisen, asettaa itseni samalle tasolle muiden ihmisten kanssa, katsoa lähimmäistäni silmien korkeudelta. Helpompi minun on päästä taivaaseen kuin jakaa lähimmäisteni arkea, elämäänsä. Mutta, kuten Jeesus sanoi, ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle kaikki on mahdollista. Ehkä myös se, että joskus kykenen katsomaan lähimmäistäni silmiin, silmien

TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."