Maaret Kallio 5.3.2017

Itsensä inhimillinen kohtaaminen

Kirkkovuodessa laskiainen merkitsee laskeutumista paastonaikaan. Paasto kutsuu jo pelkkänä maallisena sananakin pohtimaan luopumista, pidättäytymistä ja pinnistelyä. Se herättää kysymään itsensä ja elämänsä äärellä: mistä voisin luopua? Tai vieläkin tiukemmalla sävyllä: mistä minun olisi syytäkin päästä eroon?

Mitä sellaista syön, juon, teen tai ajattelen, jonka soisi olevan poissa? Mitä sellaista minussa tai elämässäni on, josta pidän jostain syystä samanaikaisesti tiukasti kiinni että haluaisin visusti eroon?

Välillä minusta tuntuukin, ettei tämä aika olekaan muuta kuin yhtä paastoamisen julistamista. Koko ajan jostain tuutista tutisee, millaisin tavoin omaa elämää, parisuhdetta, sisustusta, ruokavaliota ja seksuaalisuutta pitäisi parantaa. ”Elät vääränlaista elämää!”  tuntuu asettuvan ydinsanomaksi kaikkea ihmisyyttä käsittelevässä tiedossa. Milloin olisi päästävä eroon stressistä ja sokerista, milloin taas kiireestä tai joutilaisuudesta. Vähintäänkin pitäisi päästä irti negatiivisista tunteista ja vääränlaisesta asenteesta.

Muttei vääränlaisuuden julistuksen ja paastoversioiden lukemattomista ideoista voi syyttää suinkaan vain ulkopuolista maailmaa. Vikojen korjaamisen ja elämän paremmaksi viilaamisen eetos soi kyllä sisäisessäkin maailmassa usein kovalla äänellä. Oma mieli on monelle kaikista ankarin tuomari. Se vahtii toimintoja tiukalla silmällä, latelee ylimielisiä ohjeitaan ja piinaa jatkuvilla parannusehdotuksillaan. Se ei unohda mennyttä, vaan etsii yksityiskohtaisesti virheet ja mokat, joissa olisi pitänyt osata paremmin.

Pahimmillaan oman mielen tuomari lyö lyötyä, tarjoamatta lohtua. Silloin, kun elämä on muutoinkin heittänyt kovimpia teitä kuljettavaksi, oma mieli lisää kiviä polulle moittimalla heikkoudesta, jaksamattomuudesta, kuormittuneisuudesta tai kiukkuisuudesta.

Siksi paastoajatuksen äärellä alkaa ennemminkin olla jo valinnanvaikeutta. Mistä en paastoaisi? Mitä ei olisi syyttä muuttaa itsessäni paremmaksi, ehommaksi, solakammaksi, viisaammaksi ja rennommaksi? Mistä en haluaisi eroon itsessäni?

Kaikki tämä muutospuhe ja Ala entistä ehommaksi –eetos on kuitenkin nurinkurisesti usein hankaluuksiemme alku. Jättimäiset markkinapuheet paremmasta elämästä ja hienommasta minästä ovat houkuttelevia ja loputtomia. Monet gurumaiset esikuvat ja kuplamaiset lupaukset antavat ymmärtää, että ihmismieltä voisi ohjailla miten tahansa. Että kun vain riittävästi yritämme, tajuamme ja tsemppaamme, niin voimme päästä maaliin, tulla lopullisesti hyviksi ihmisiksi ja saavuttaa ikuisen mielenrauhan.

Asiassa on vain yksi iso mutta. Inhimillinen ihminen. Ei siis kone, ei robotti, ei viilattava veistos, eikä täydellinen asu, jonka voi koristella, hioa ja parannella paremmaksi.


Ihmismielellä on rajansa. Emme yksinkertaisesti voi päästä eroon negatiivisista tunteista, eikä olisi syytäkään. Niillä on sama oikeutettu paikka mielemme viestintuojina, olomme ilmaisijoina ja rajojemme asettajina. Emmekä voi sen enempää päästä irti keskeneräisyydestämme ja saapua ihmisinä maaliin. Olemme matkalla, inhimillisinä, keskeneräisinä ja kyselevinä ihmisinä juuri niin kauan, kuin olemme elossakin. Emmekä voi vapautua ajatuksista, asenteista tai elämän antamista hankaluuksista. Vimmainen pyrkiminen itseään ja ihmismielen perusasetuksia vastaan tuottaa pidemmällä matkalla vain lisää ongelmia. Ja mitä enemmän ongelmia, sitä enemmän syytä parantaa. Kehä on valmis ja ihminen juoksee itsensä perässä kuin hengen hädässä.

Niinpä: hengen hädässä. Henki hädässä.

Siksi niin monen mielessä herää syvä kaipaus: Milloin heltiäisi jo lupa levähtää? Milloin voisin jo riittää? Minkä vielä pitäisi muuttua, mistä vielä pitäisi päästä eroon, mitä minussa pitäisi vielä ojentaa, ennen kuin saisin levähtää, olla, hengähtää?

Tämän paastonajan edessä voisikin uskaltaa kysyä, mitä tapahtuisi, jos pitäisin itsestäni enemmän huolta kuin kuria? Jos tarjoaisin enemmän sallimusta kuin kieltoja? Jos antaisin enemmän asioiden olla kuin muuttua? Jos antaisin itseni luvan olla inhimillinen ihminen?

Kaikkien vimmaisten muutosprojektien äärellä unohtuu pysähdys olemassa olevien realiteettien äärelle. Uskaltava ymmärrys omasta olotilasta, voinnista ja elämäntilanteesta on kuitenkin kaiken ydin. Miten voin tällä hetkellä, mitä en tahdo kestää, mitä tarvitsisin? Mikä on jo totta elämässäni, ihmissuhteissani ja minussa itsessäni? Uskallanko todella kohdata kaiken sen, avoimin ja hyväksyvin silmin, vai juoksenko henkeni hädässä pakoon todellisuuttani? Ajanko takaa itse itseäni?

Jos jonkun elämässään tai itsessään tahtoo muuttuvan, on lähtöruutuna aina tilanteen raakarehellinen arviointi ja hyväksyntä. Uskallus olla läsnä omassa itsessään ja elämässään. Uskallus hyväksyä oma kipeä ja loputon keskeneräisyys. Rohkeus levähtää epävarmuudessa.

Itsensä muuttaminen on hidasta - eli aivan toista, kun tämän päivän monet mielen ja hyvinvoinnin parissa unelmia myyvät markkinat antavat ymmärtää. Muuttumista ei myöskään tapahdu ilman riittävää painetta. Joko ihmisen oman sisäisen maailman tai ulkoisten olosuhteiden on ajauduttava sen verran hankaliksi, että todella kyllästyy tai joutuu muuttamaan toimintaansa ja tarkastelemaan olemistaan. Se on ehkä mutkainen, mutta hyvin antoisa tie.  Tie, joka alkaa aina itsensä kohtaamisesta.

Siksi muuttumisen suunnittelun sijaan olisikin viisaampaa keskittää voimansa katsomaan sitä, missä jo on. Miten olen tähän tullut? Miten ihmissuhteeni voivat? Mitä itse niihin tuon tai jätän tuomatta? Mikä on jo totta elämässäni, halusin sitä tai en?

Inhimillisen ihmisen elämään kuuluvat monenlaiset sävyt kirkkaimmasta mustimpaan. Kun pyrimme täydellisiksi superihmisiksi, mahtaviksi tyypeiksi ja ikionnellisiksi kanssaeläjiksi, olemme alkaneet samanaikaisesti kääntyä kohti sankaruutta ja kauemmaksi inhimillisestä ihmisyydestämme. Ytimestämme.

Hyväksyvä läsnäoleminen omassa elämässä ja itse itsensä aito kohtaaminen on suunnattomasti rohkeampaa kuin kuoren kiillottaminen, superelämän julistaminen ja kaiken rikkeetön hallitseminen. Silloin lupa hengähtää, levähtää tai armahtaa on jo tässä. Olemassa olevassa elämässä.

Siinä, että uskaltaa olla myös ihmisenä itselle. Vaatimatta yhtään sen enempää, muttei myöskään vähempää.

Siksi tämän paastonajan edessä voisikin uskaltaa kysyä, mitä tapahtuisi, jos pitäisin itsestäni enemmän huolta ja vähän vähemmän kuria? Miten se näkyisi kyvyssäni kantaa vastuuta valinnoistani, kuunnella sisimpiä tuntojani, avautua syville arvoilleni ja harkitummalle toiminnalle? Jos lähtökohtana olisikin pitää itsestä huolta, osaisiko vaatia itseltään viisaammin? Juoksisinko silloin todella aina hienomman kuoren perässä vai havahtuisinko jollekin paljon syvemmälle?  


Tässä lyhyessä ihmiselämässä kun ei kannata pyrkiä sankariksi.

Ihmisenä pääsee paljon pidemmälle.

TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."