Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia!

Käännös Thomas Greifin Tuomasmessu-artikkelista
Agricolan kirkko Helsingissä on Tuomasmessun alkukoti

Kuvittele, että on jumalanpalvelus – ja kaikki tulevat, yksinhuoltajaäiti lapsensa kanssa,eläkkeellä oleva hallitusneuvos ja yksinäinen pakolainen Eritreasta. Yhteensä muutama sata ihmistä. Se, mikä keskieuroopalaisesta seurakuntapastorista kuulostaa toiveunelta,on vuodesta 1988 lähtien ollut todellisuutta Suomen pääkaupungissa sijaitsevassa Agricolan kirkossa. Joka sunnuntai-ilta avaa tuomasmessu porttinsa.

Kuinka tämän Norjaan, Unkariin, Viroon, Sveitsiin ja Saksaan levinneen
jumalanpalveluksen ainutlaatuinen menestys on selitettävissä? Eihän Suomelle ole
tyypillistä erityinen kansan hurskaus : Niistä 76 prosentista kansalaisia, jotka nykyään
muodollisesti vielä kuuluvat maan luterilaiseen kirkkoon, käy vain joka viides
säännöllisesti kirkossa. Helsingissä luterilaisten kirkossakävijöiden osuus on vielä
pienempi – yksi prosentti.
Aivan ilmeisesti pastori Olli Valtosen ympärille kokoontunut perustajatiimi on aikanaan onnistunut vastamaan postmodernin kaupunkilaisen perustarpeeseen: mahdollisuuteen kokeilla hengellisyyttä, samaan aikaan henkilökohtaisesti ja anonyymisti, intensiivisesti ja koskettavasti, mutta ilman sitovuutta tai velvoitteita. Tuomasmessu on viime vuosikymmenien eurpooppalaisen protestanttisuuden suurin hengellinen menestystarina, erityispiirteeltään ekumeenisen Taizé- liikkeen rinnalla.
„Ratkaisevaa on, että koko idean kantava voima ovat vapaaehtoiset“, sanoo Pirjo
Kantala, tuomaspappi vuodesta 2010. „Tuomasmessu“ on ollut alusta lähtien
järjestäytynyt itsenäiseksi yhteisöksi, mikä toisaalta merkitsee vapautta kirkon
suuntaan, toisaalta tekee jokaisesta uudesta vuosibudjetista uhkarohkean yrityksen.
Kun pastorilta kysyy hänen työstään, hän vastaa ensimmäiseksi: „Kerään rahaa.“
Kantala ennen kaikkea organisoi ja saarnaakin silloin tällöin. Mutta sitä ei voi verrata
yksinesiintyjän rooliin, jossa papit seurakunnissa usein ovat, siksikin että heiltä sitä
odotetaan. Jokaista Tuomasmessua valmistelee 50-70 henkilön tiimi, suurin osa heistä
kuorolaisia. Kaiken kaikkiaan vapaaehtoisia on noin 170, päävastuullinen vaihtuu joka
viikko. Papit, kuten Kantala ovat mukana, mutta juttu toimisi myös ilman heitä.

On sunnuntai-ilta, vähän ennen kello seitsemää. Sakastin vieressä olevassa
neuvotteluhuoneessa sovitaan viimeisistä ohjeista: Kuka tervehtii? Kuka kantaa ristiä?
Kuka jakaa ehtoollisleivät takana vasemmalla? Vapaus ja avoimuus eivät tarkoita, että
tehdään miten sattuu. Tuomasmessun taustalla on tarkka koreografia, sattumalla ja
improvisaatiolla on korkeintaan paikkansa musiikkiosuudessa. Vähitellen väkeä tulee
kirkkoon, tosin vain hitaasti. Rakennus on valtavan suuri, loputtomat penkkirivit
vaikuttavat vielä tyhjiltä. Uwe Preusker vapaaehtoisten tiimistä ei ole paniikissa: „ Se on aina näin, että väki tulee viime hetkessä.“
Preusker on yrittäjä ja terveydenhuollon konsultti, vuosia sitten hän muutti Saksasta
Suomeen. Tuomasmessussa hän on ollut jo vuosia mukana, ensin kuorossa, nyt myös
jumalampalvelusavustajana. Tänään hänen oikeastaan oli määrä tulkata, ryhmä
Zürichistä joutui kuitenkin perumaan tulonsa – huonon sään vuoksi Helsingin yllä
heidän koneensa ei lähtenyt lainkaan matkaan. Tuomasmessu on suosittu opintokohde
uskonnollisille matkailijoille: vähän aikaa sitten 90 henkilön ryhmä amerikkalaisia
kirkkomusiikin opiskelijoita professoreineen oli vierailulla, kertoo Preusker. Heidän
Euroopan matkallaan oli neljä kohdetta: Iona Community Skotlannissa, Taizé,
Sant´Egidio yhteisö Roomassa ja Tuomasmessu Helsingissä.
Poisjääneet saksankieliset vieraat huomioiden kuoro aloittaa saksankielisellä säkeistöllä „Danke für diesen guten Morgen“. Vasta alkutervehdyksen jälkeen tulevat messun vapaaehtoiset kulkueessa keskikäytävää pitkin eteen seurakunnan laulaessa seisten.
Kaksi avustajaa kantaa värikkääksi maalattua puuristiä. Tällä välin ovat viime hetken
tulijat saapuneet, nyt on noin 250 henkeä koolla. Talvella, kun aurinko tuskin kunnolla
nousee Helsingissä horisontin ylle ja pimeys ei tahdo päättyä, tulee kaksinkertainen
määrä ihmisiä. Muutamien vuosien ajan eräs yksityinen radiokanava on lähettänyt
jokaisen Tuomamessun – se tekee noin 45 000 osallistujaa lisää. Kuinka paljon seuraajia on internetin kautta lähetettävällä livestreamilla, ei tiedetä, sellainenkin joka
tapauksessa jo on.
Nyt seuraa kyrie, kiitosrukous, saarna ja uskontunnustus, välissä aina musiikkia.
Vieraskieliset voivat helposti seurata messun kulkua – ainoa vaikeus on suomenkieli,
jolla esim. „heilig, heilig“ kuulostaa tältä: „Kaikki maa on täynnä hänen kunniaansa“.
Oikeastaan Tuomasmessu poikkeaa vain yhdessä kohtaa totutuista muodoista. Kyrien ja lyhyen hiljaisuuden jälkeen tulee kirkkotilaan yhtäkkiä liikettä: neljässä kohden
kirkkolaivaa muodostuu pitkiä jonoja vapaaehtoisten eteen, joilta voi saada
henkilökohtaisen siunauksen. Toinen kohde ihmisille, jotka kulkevat ristiin rastiin
kirkossa, ovat sivukäytäville sijoitetut pienet pöydät, joilla on lappuja ja kyniä. Sinne voi jättää henkilökohtaisen rukouspyynnön. Muutama niistä luetaan kohta alkavassa
kiitosrukouksessa: Herra, anna äitini tulla terveeksi. Ole sinä maailman lapsien auttaja.
Jumala, olen muuttamassa. Ole sinä läsnä myös uudessa asunnossani. Joka
keskiviikkoisessa rukouspiirissä luetaan kaikki esirukouspyynnöt. Se joka jättää
rukouspyynnön tuomasmessussa, tulee joka tapauksessa kuulluksi sanan varsinaisessa
merkityksessä – ainakin tuomasyhteisön taholta.
Nyt messu jatkuu taas ihan tavallisen messun tapaan: saarna, kolehtivirsi, ehtoollinen ja loppusiunaus, kulkue ja loppulaulu. Yleensä puolet kolehdista jää omaan kassaan, toinen puoli menee jonkin sosiaalisen projektin hyväksi ulkomailla tai kotimaassa, tällä kertaa Helsinkimission lastentalon hyväksi. Liturgian muoto on joskus modernimpi, joskus erityisen perinteinen, tiimistä riippuen. Sama koskee musiikkia, jossa Lutherin virsillä on yhtälailla paikkansa kuin Taizé-lauluilla. Tällä alueella olivat aikoinaan kovimmat pähkinät purtavina, kertovat messuaktiivit: kolme vuosikymmentä sitten olivat modernit kirkkolaulut kulttuurisesti tabu.
Reilun puolentoista tunnin päästä – talvella messu kestää yli kaksi tuntia – kansa virtaa
ulos kirkosta Helsingin valoisaan kesäiltaan, vain muutamat jäävät vielä kirkon eteen
juttelemaan. Minuuteissa on se, mikä näytti seurakunnalta, mutta todellisuudessa on
vain yhteisö pieneksi aikaa, levittäytynyt joka suuntaan. Sisällä vapaaehtoiset keräävät
laulukirjoja. Muutamiin kohtaa kirkkotilaa on kuitenkin vielä jäänyt pieniä
keskustelusaarekkeita; pienten ja suurten huolien vaivaamat ihmiset löytävät täältä
vapaaehtoisista keskustelukumppanin. Joidenkin vuosien ajan on ollut mahdollista
suorittaa tällainen avustajakoulutus todistuksineen. Tuomasmessu on oven avaaja
ihmisten sieluun. Kun he ovat ylittäneet ensimmäisen kynnyksen, seuraava on jo paljon helpompi.
Olli Valtonen on miettinyt paljon Tuomasmessun menestyksen salaisuutta. Suomen
kirkon pappi, nykyään Helsingin kaupunkimission johtaja, oli 1988 perustamisen
liikkeellepaneva voima. Monet etsivät silloin hengellisyyttä – karismaatikot ja
evankelikaaliset, Taizé-kannattajat ja pietistit, korkeakirkolliset ja kirkosta
vieraantuneet. Tuomasmessussa kaikki löysivät yhteisen tapaamispaikan.
Modernit kaupunki-ihmiset ovat etsijöitä, sanoo Valtonen. Hän välttää käyttämästä
kielikuvaa pyhiinvaeltajasta, joka tosin myös on etsijä, mutta hän kulkee tiellä tiettyä
päämäärää kohti, jonka näkee aina edessään. Tuomasmessun kävijöitä hän mieluummin vertaa nomadeihin: he ovat myös etsijöitä, mutta ilman varmaa suunnitelmaa ja ilman kiinteää sidettä. „Meillä kaikilla on aavistus: Täytyy olla vielä jotain, mikä kantaa minua, mikä antaa minun elämälleni tarkoituksen, mikä auttaa minua.“ Vierailu Tuomasmessussa antaa aavistuksen tästä paljon ennemmin kuin esimerkiksi Lutherin järkeen vetoava katekismus. Tulevaisuus ei kuulu ristinteologialle verisine uhreineen, vaan rakkaudelle. Järjen aika uskonnossa, valistuksen aikakausi on lopullisesti ohi, uskoo Valtonen: „ On aika uudelle reformaatiolle, jossa meitä eivät yhdistä sanat, vaan tunteet.“
Uskooko hän näin? Onko tämä oikea ilmaisu? Näin yksinkertaista asia ei sentään ole.
Sillä Valtonen pitää ehdottomasti kiinni epäilyn prinsiipistä, apostoli Tuomaan
periaatteesta. Hän ei halunnut uskoa kertomusta Jeesuksen ylösnousemuksesta, vaan
vaati todisteita. Ei ole sattumaa, että messu on saanut nimensä hänen mukaansa.
„Protestanteilla on aina enemmän kysymyksiä kuin vastauksia“, painottaa
Tuomasmessun perustaja: „Mehän emme omista totuutta, me etsimme sitä.“
Jos tarttuu Valtosen vaatimukseen uudesta reformaatiosta, siitä ei puutu tiettyä
historian ironiaa, että uudistusprojekti Tuomasmessu sai jalansijan juuri Agricolan
kirkossa. Mikael Agricola (noin 1510-1557) opiskeli Lutherin Wittenbergissä, oli ensin rehtori ja myöhemmin Turun, maan silloisen poliittisen ja henkisen keskuksen piispa.
Hän käänsi raamatun suomen kielelle ja häntä pidetään modernin Suomen kirjakielen
perustajana. Suomen reformaattori nauttii kotimaassaan samanlaisesta
korvikepyhimyksen statuksesta kuin Luther ja Melanchton evankelisessa Saksassa.

Agricolan kirkon Tuomasmessu on kävijämäärältään ylivoimaisesti suurin evankelinen
messu Suomessa ja se pärjää myös jokaisessa eurooppalaisessa vertailussa. Mutta
kävijöiden keski-ikä kasvaa – ennen muuta vapaaehtoisten, mutta myös messuvieraiden.
Perheille tämä formaatti on liian pitkä, nuorille mahdollisesti ei enää tarpeeksi
houkutteleva. „On haaste reagoida tähän“, sanoo Uwe Preusker, tietämättä vielä, kuinka.
Ja hän sanoo myös näin:“Tuomasmessu on olemassa vain niin kauan kuin sitä tarvitaan.“
Juuri nyt sitä tarvitaan vielä.

Mitä tarkoittaa protestanttinen?
Jaana Räntilä, Helsingin hiippakunnan pastori: „Se tarkoittaa että näen Jumalan
pyhyyden kaikessa, jumalanpalveluksessa ja arjessa.“

Pirjo Kantala, Helsingin Tuomasmessun pappi:„Olen hyvin ekumeeninen ja toimitamme Tuomasmessua ekumenian hengessä. Mutta evankelisluterilaisuudessa olen löytänyt armollisen Jumalan. Hän ottaa vastaan ja hyväksyy minut. Messussa kohtaan Jumalan ja saan voimaa, arjessa elän kristittynä ihmisten kanssa. Arjessa elän uskoa ja armon kokemusta todeksi.“

Uwe Preusker, vapaaehtoinen Tuomasmessun avustaja: Tärkeintä minulle on kokea
yhteyttä Jumalaan ja niihin ihmisiin, jotka jakavat uskon kanssani.“

Olli Valtonen, Helsinkimission johtaja ja Tuomasmessun perustajajäsen: „Sinulla on
vapaus olla oma itsesi. Ortodoksit ja katolilaiset uskovat usein tietävänsä totuuden. Minä en usko niin. Protestantit etsivät totuutta, heillä on enemmän kysymyksiä kuin
vastauksia.“

Tähän artikkeliin loppuu Sonntagsblattin sarja „europa reformata“. 25 sarjan osaa on
pitempänä versiona luettavissa kirjassa
Thomas Greif: „Die Reformation in Europa. Wo die protestantische Idee bis heute
fortwirkt. 25 Ortstermine“ (Claudius Verlag München, 2016)
Amsterdam, Belfast, Bethel, Canterbury, Debrecen, Dresden, Edinburgh, Genf, Halle,
Helsinki, Hermannstadt, Herrnhut, Kesmark, Kopenhagen, Odessa, Ramsau, Riga,
Schweidnitz, Strassburg, Taizé, Teschen, Torre, Pellice, Uppsala, Wittenberg, Zürich

(käännös: Leena Preusker)
TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."