Rukouksen mysteeri

Pirjo Kantalan virikepuhe
Heponiemessä 25.10.2009

Ensimmäisessä Kuningasten kirjassa on kertomus Eliasta. Siitä, miten Elia oli voittanut taistelun Baalin profeettoja vastaan, miten hänen rohkeutensa jostain syystä petti ja miten hän joutui pakokauhun valtaan ja lähti pakoon.

Pakomatkalla halki erämaan Elia olisi halunnut kuolla eikä olisi koskaan päässyt perille ilman enkeliä, joka toi hänelle leipää, jotta hän jaksoi jatkaa. Enkeli rohkaisi häntä jatkamaan Hoorebin vuorelle kohtaamaan Jumalaa. Ja vihdoin hän pääsi perille.

Hoorebin vuorella Elia sitten kohtasi Jumalan hiljaisessa tuulen huminassa. Hiljaisuudessa hän kuuli Jumalan äänen, joka kysyi häneltä: Miksi olet täällä, Elia?

Hiljaisuus voi olla sekä ulkoinen että sisäinen kokemus. Äänettömyys, tyyneys, rauhallisuus ja liikkumattomuus ovat hiljaisuuden synonyymejä. Ne viittaavat sekä  ulkoiseen maailmaan että sisäiseen, mentaaliseen kokemukseen tai tilaan. 

Ulkoinen kokemus auttaa löytämään sen sisäisen hiljaisuuden, joka on näistä kahdesta hiljaisuuden muodosta kiinnostavampi ja haastavampi. Toisaalta ulkoisen hiljaisuuden kokemuksen mahdollistaa vain sisäisen hiljaisuuden löytäminen. Kun mieli hiljenee, ulkoinen melukin vaimenee.

Rukouselämäni on alkanut sanallisena, ääneen lausuttuna rukouksena. Pyydän apua elämääni sanoittamalla hätäni ja kaipuuni. Päivittäisessä elämässäni Isä meidän -rukous tai Herran siunaus aloittaa, päättää ja tahdittaa arkisen päiväni rytmiä. Tutut rukouksen sanat, vaikka vain hiljaa mielessä lausuttuina, tuovat lohtua, kantavat ja luovat turvaa. Vaikka bussissa istuessa tai kadulla kävellessä.

Sanojen rinnalle on kasvanut myös hiljainen rukous, sanoista luopuminen ja sanoista köyhäksi tuleminen.  Oleminen Jumalan edessä avoimena ja sanoitta. Hiljaisuus ei merkitse vain sanojen puuttumista tai äänettömyyttä  vaan mielen hiljaisuutta, pysähtymistä ja levollisuuden löytämistä. Läsnä olemista elämälle.

Hiljaisuus on tie syvempään hengelliseen elämään. Sisäisellä, hengellisellä elämällä tarkoitan tarkkavaisuutta sielun asioita kohtaan, Jumalan äänen kuuntelemista. 

Hengellinen elämä on sitä, että ihminen elää henkilökohtaisessa suhteessa Jumalaan. Ihmisen ja Jumalan suhde on hengellisen elämän keskeinen mysteeri. Henkilökohtainen salaisuus meille jokaiselle. Hengellistä elämää ei eletä vain jossain erityisissä olosuhteissa, kirkkorakennuksissa, luostareissa tai kappeleissa vaan tässä ja nyt, keskellä elämää. Kuka tahansa voi sitä elää.

Minne ikinä käännyn maailmassani, Jumala on aina läsnä. Hän on läheisesti sidottu elämääni, hän on läsnä hyvässä ja pahassa. Kaikessa mikä elämässäni on totta. Ihmisenä olen voinut laajentaa suhteeni Jumalaan asti, mutta en voi rajoittaa häntä. Hän on rajoittamaton ja kaikkialla.

Ja koska hän on läsnä kaikessa elämässäni, voin hänen kanssaan ja hänen avullaan olla myös itse läsnä omalle elämälleni. Niillekin asioille, joita en haluaisi olevan ja jotka ovat vaikeita. Minun ei tarvitse torjua tai paeta, vaan voin kohdata. Asettua luolan suulle kuuntelemaan elämäni todellisuutta. 

Hiljaisuudessa tai hiljaisessa rukouksessa - minulle ne usein tarkoittavat samaa - mieleen nousee asioita itsestäni ja elämästäni. Eilisen, huomisen tai tämän päivän huolet on yksi asia. Ne voin todeta ja lähettää matkaan kuin veneet. Voin rukoilla asian puolesta ja jättää sen Jumalan haltuun.

Hiljaisuuden jatkuessa mieleen alkaa usein nousta asioita, joita en tahtoisi tunnustaa omikseni. Tunteita, ajatuksia, toiveita, pelkoja, jotka mieluummin torjuisin, ohittaisin ja kieltäisin. Voin Jumalan silmien edessä tutustua itseeni. Turvallisessa hyväksyvässä läsnäolossa minua kutsutaan kilvoittelemaan, luopumaan tai kasvamaan.

Hengellisen tien kulkemisesta

Metafora tiestä on yksi hengellisen elämän vanhimpia kuvia, joka sisältää ajatuksen, että usko on elämää ja kokemista. Dorothee Sölle, saksalainen teologi, kirjailija ja runoilija (1929-2003) puhuu kolmesta hengellisen tien eri vaiheesta eli ihmettelystä, joka on Jumalan ja hänen hyvien lahjojensa rakastamista. Kaikki se hyvä, mitä Jumala meille lahjoittaa, kutsuu ja ohjaa meitä Jumalan yhteyteen ja Jumalan rakastamiseen. 

Irti päästämisen vaihe on luopumista. Elämä vaatii meitä luopumaan milloin mistäkin: omaisuudesta, nuoruudesta, läheisistä, terveydestä, omistamisesta, kuluttamisesta, vallasta. Luopumisen tie vie ihmisen usein Jumalan poissaolon kokemukseen. Se on jotakin samaa mitä Ristin Johannes tarkoittaa puhuessaan ihmisen pimeästä yöstä ja sen kokemisesta. Usein emme haluaisi elämäämme tuota luopumisen vaihetta, pimeän yön vaihetta, emme valitse sitä, vaan usein joudumme tuohon tunnelikokemukseen tahtomattamme.

Kun rukous kuivuu ja katkeroituu

Kuivaan ja pimeään hengellisen elämän kauteen saattaa kuulua se, että hyvät ja lämpimät tunteet ehtyvät. Yöhön joutunut ihminen ei saa rukouksesta sellaista mielihyvää ja voimaa kuin aikaisemmin. Jumalanpalvelukset tuntuvat ikävystyttäviltä  ja rukous katkeralta ja kuivalta. Ihminen kyllä tietää Jumalan olevan hyvä, muttei tunne hänen hyvyyttään.

Myös Jumalaa koskeva ajattelukyky katoaa. Uskonnolliseen kielenkäyttöön kuuluvat sanat tyhjentyvät sisällöltään. Niiden merkitys kuivuu. Kaikki, mitä ihminen on aikaisemmin luullut tietävänsä Jumalasta, katoaa sumuun. Puhe Jumalasta, Raamatun lukeminen tai virsien laulaminen eivät enää herätä mitään. Raamattu tuntuu käsittämättömältä.

”Jumalan olemassaoloa ei epäillä, mutta hän tuntuu olevan poissa”, kuvailee Wikström hengellistä  yötä kirjassaan Häikäisevä pimeys.

On lohdullista, että vain olemassa oleva ja todellinen voi olla poissa. Jos kokee olevansa Jumalan selän takana, kokee samalla, että on olemassa hän, jolle tuo selkä kuuluu. Pimeys onkin paradoksaalisesti Jumalan kohtaamispaikka.

Hengellinen perinne opettaa, että on olemassa tyhjyys, joka on täynnä läsnäoloa, hiljaisuus, joka on täynnä ääntä, pimeys, joka on ääriään myöten valoa.

Yössä täytyy vain odottaa

Odottaminen on Jumalan lähellä  olemista ilman ajatuksia ja puheita. Se on sanatonta katseen kiinnittämistä  Kristukseen – rukousta ilman sanoja. Siis hiljaista rukousta.

Uskon alkutaipaleella ihminen etsii Jumalalta lohdutusta, tarkoitusta, voimaa ja menestystä. Yöstä  selvittyään hän ei enää rakasta Jumalaa vain siksi, että  saa tältä miellyttäviä kokemuksia ja hyviä lahjoja. Hän rakastaa Jumalaa siksi, että tämä on Jumala – loputon ja kiehtova salaisuus.

Kolmas hengellisen elämän vaihe on parantuminen, joka on osallistumista maailman muuttamiseen, myötäkärsimiseen kärsivien kanssa ja oikeudenmukaisuuden etsimiseen. Kolmas vaihe vie syvemmälle Jumalassa elämiseen. Hengellinen kokemus ja Jumalan läsnäolossa eläminen on näin ollen arkikristillisyyttä, joka saa voimansa yhteisöstä, jossa eletään todeksi mystinen kokemus Jumalan läsnäolosta. Sellaista kokemusta jaamme yhteisessä aamupiirissä, hengellisessä yhteisössä, seurakunnassa. Yksityisen rukouksen rinnalla elää salattu yhteisen rukouksen todellisuus.

Jos hengellisen elämän ja hiljaisen rukouksen kouluun kuuluu pimeitä aikoja, on puhuttava myös ilosta ja ilo kokemisesta, joka liittyy hiljaisen rukouksen harjoittamiseen.

Ilo

Ilosta puhuminen on välttämätöntä, kun puhutaan hiljaisesta rukouksesta ja Jumalan läheisyyden kokemisesta. Rukouksen kautta syntyvä mystinen ilo ei ole iloa jostakin, vaan elämää ilossa, yhtymistä iloon.

Ilo on hetki vailla kaipausta tai muistoa, kokemus havahtumisesta tai hereillä olosta. Ilo Jumalassa on olosuhteista tai kokemuksista riippumatonta. Ylistä Herraa minun sieluni toistetaan psalmeissa vähän väliä. Tietoinen ilon ilmaisu vaikkapa laulaen herättää myös iloa. 

Rukouksen mysteeri – yhtä aikaa Martta ja Maria

Hiljainen, katseleva rukous – kontemplaatio – on olemista Jumalan edessä sellaisena kuin olen. Olen tietoinen siitä, että minä olen ja Jumala on, mutta samalla unohdan, mitä olen ja mitä Jumala on. Ihmisen paras keino unohtaa se, mitä on, on hyväksyä itsensä  sellaisena kuin on.

Suostuminen itseni ja elämäni hyväksymiseen vaatii jatkuvaa harjoittamista. Oleminen marisematta milloin tästä, milloin tuosta on erinomaista harjoitusta suostumukseen, jossa meille on kaikki, että Jumala on Jumala eikä mitään muuta. Että Jumala on ainut tarpeellinen.

Kun puhumme Raamatun kertomuksen Martasta ja Mariasta, pidämme heitä esimerkkeinä aktiivisesta ja kontemplatiivisesta elämänasenteesta. Pidämme perinteisesti Marian kontemplatiivista asennetta parempana kuin Martan aktiivista elämän toteuttajan asennetta. Jaamme näin ihmisen kaksi olemuspuolta helposti parempaan ja huonompaan.

Todellinen kontemplatiivinen elämänasenne pitää sisällään molemmat. Sen, mitä saamme hengellisessä  kokemuksessa, rukouksessa, kontemplaatiossa, sen me annamme rakkaudessa eteenpäin.

Minne rukous johtaa?

Mystinen rukousyhteys Jumalan ja ihmisen välillä on Jumalan mielen saamista elämän käyttövoimaksi. Se on Jumalan silmillä katselemista, korvilla kuuntelemista, jopa Jumalan suulla puhumista, rukoilemista ja laulamista.

Mystiikka, hiljainen rukous, on uskallusta puhua Jumalan kanssa kuin ystävän kanssa. Mystinen rukous on tuottamatonta ja tarkoittamatonta, päämäärä itsessään, eikä se pidä lukua rukousvastauksista. Se on rakkaussuhde, jonka kieli on rukous.

Hiljaisen rukouksen, kontemplatiivisen elämänasenteen myötä maailmaan ei tule sinänsä mitään uutta, mutta ihminen löytää itsensä ja elämänsä uudella tavalla.

Mitä Jumala sanoi Elialle? Lähde takaisin samaa tietä…
TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."