Lihasta ja hengestä

Pekka Yrjänä Hiltusen virikepuhe
Heponiemessä 24.10.2009

Minä vainoan minua. Liha ja henki. Lihani vainoaa henkeäni ja henkeni lihaani. Nämä molemmat ovat kavereitamme, kun rukoilemme. Voisimmeko erottaa ne? Onko tästä jaottelusta jotakin käytännön hyötyä? Onko sillä jotakin merkitystä? Toimiiko se käytännön osviittana?

Minä en ole yksi – se on ongelmani. Valheellinen ja tiukasti määritelty minuus on hirvittävää. Sen muistamme esimerkiksi Bergmanin Fannyn ja Alexanderin isästä, yhdestä mainiosti piirretystä fundamentalistin ja arkkifariseuksen kuvasta.Hänellä oli vain yhdet kasvot, ja ne hän oli määritellyt itse.

Ristiriita jää: normisto ja elävän minän välinen ristiriita. Tätähän yhtälöä ratkaisemme koko elämämme. Tunnistammeko normistosta riippuvaisen minämme ja toisaalta vapaan minämme. Tehtävä on elämän kestävä.

Paavali kuvailee kirjeissään tätä ongelmaa useassa paikassa, esimerkiksi näin (Room 7:14–16):
Me tiedämme, että laki eli meitä sisäisesti ohjeistava normistomme on hengellinen (eli aidosti eheä ja hyvää tarkoittava). Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty. En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan.

Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo, että palvelija, joka alkaa syömään ja juomaan ja lyömään kanssapalvelijoitaan, saa saman osan kuin ulkokultaiset. Akselin toisessa päässä on siis impulssiensa vapaasti heiteltävissä oleminen ja toisessa päässä on ahdistunut legalismi.

Jeesus ei anna arvoa kummallekaan. Oikea kristillinen vapaus ei löydy tältä akselilta ollenkaan, ei vapaasta itsensä toteuttamisesta eikä keinotekoisessa ponnistustuksessa. On kyse jostakin aivan muusta.

Mikä minussa toimii? Olenko osatoimintoni, mikä niistä tai mitkä niistä? Voisinko olla osatoimintojeni summa? Mitä tottelemaan antaudutte, sen orjia olette, sanotaan. Mitä tottelemaan minä antaudun? (Room 6:16.) Tehän tiedätte, että jos antaudutte orjina tottelemaan jotakuta, olette juuri sen orjia, jota tottelette.

Lienee selvää, että olen olemukseni orja. Onko se hyvä vai paha, vai sekä että. Onko jokin asia, joka minun tulee voittaa itsessäni. Edellyttääkö eheys, että olen oppinut valitsemaan sisäisistä impulsseistani ne, jotka palvelevat päämäärääni.

Rukouksessa alamme paljastua, kuoriutua kuin sipuli konsanaan.

Meille jää tukku kysymyksiä: 

– Kun sanon pyrkiväni eheyteen, mille pohjalle rakennan eheyteni, onko eheys jotakin, jonka olen itse itselleni märitellyt, vai onko määritelmäni avoin, dialoginen, alati tarkentuva. Millä tiellä olen tässä tarkentamistehtävässä. Kuka saa sanella ihanteeni?

– Miten hyvin tunnistan sisäiset impulssini? Millä tavalla torjun tiedostamattomasta nousevat suojautumis-, selviytymis- ja onnellisuusohjelmani. Osaanko erotella niitä? En tietenkään, mutta olenko edes avoin tarkastelemaan impulssejani. Hyväksytty heikkous lienee parempi vaihtoehto kuin peitelty heikkous. Voimme tunnistaa oman vajavaisuutemme luonteen, tulla sinuiksi se kanssa ja iloita kaikesta siitä rikkaudesta, jota jää edelleen jäljelle tähän hyvään maailmaan.

– Olenko vapaa valitsemaan niiden välillä? Onko minulla pinttymiä, addiktioita, jotka tulevat aina säännönmukaisesti ensin valituiksi, joilla on etuajo-oikeus sisimmässäni?

– Mitä keinoja minulla on valita sisäisistä impulsseistani kulloinkin tarpeellinen.

Yksi keino sisäisten impulssiemme analysoimiskeksi on tarkastella Jeesuksen kolmea kiusausta.

Kolme kiusausta, Jeesuksen kolme kiusausta ovat myös meidän kiusauksiamme. Luulenpa, ettei meillä muita olekaan:

1. Tarpeiden välitön tyydytys. Ruokaa heti ja minulle!

2. Katu-uskottavuuden rakentaminen, näyttävyydestä, näkyvyydestä huolehtiminen, siitä, että ottaa etupäässä huomioon, mitä ihmiset ajattelevat.

3. Valta manipuloida ympäristöään oman ajatuksensa läpiviemiseksi.

Johannes sanoo, että kaikki mitä maailmassa on,
on lihan himo, silmäin pyynti ja elämän korskeus,
ei ole Jumalasta. Oikea elämä on lahja ja mysteeri.

Hiljainen rukous on keskittymistä. Siinä löydämme itseämme, maailmaamme, oman ikioman henkilökohtaisen tapamme olla syntisiä ja mahdollisesti, jos hyvin käy, myös paikkamme meitä alinomaa hellittämättömällä rakkaudella katsovan Jumalan edessä.
TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."