Läsnä lähimmäiselle

Eero Voutilainen
9.12.2009

Hälytyssireeni alkaa ujeltaa tuttua hälytystä ja varoitusta. Jokainen aikuinen ja pieni lapsikin tietää, mitä tämä tarkoittaa. Kipitämme vauhdilla alas rappuja ulos pihalle ja edelleen osuuskaupan pannuhuoneeseen, joka toimii pommisuojana. Pannuhuone on hämärä, ikkunoita peittävät mustat paperikaihtimet.

Hakeudumme toistemme lähelle, niin lähelle ihmistä kuin vain mahdollista. Jokaista pelottaa hirveästi, pelko yhdistää, siitä ei puhuta. Hämäryys, tiheä hiljaisuus, pannuhuoneen lämpö, ihmisten läheisyys, toivo varjeltumisesta yhdistää ihmiset, aikuiset ja lapset. Koemme syvän yhteenkuuluvuuden, yhteisen läsnäolon ikuisen hetken, joka säilyy tunnemuistossa koko elämän.

Olla ihmisenä läsnä ihmiselle on elämän tarkoitus, ihmisyyden syvin olemus. Tämän sain karjalaisena evakkolapsena tuta yhteisten kauhun, riemun, surun ja ilon hetkinä jo elämäni alkutaipaleella. Nuoruuteni ja aikuisuuteni vaiherikkaat vuosikymmenet ovat vahvistaneet lapsuuajan arvokasta kokemusta: olemme syntyneet elämään ihmisinä toisiamme varten, ihmisyhteisönä. Ollessani osa yhteisöä olen olemassa – ihmisenä.

Yhteisön kadotessa katoaa ihminen

Sitten nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni aikojen on suomalainen yhteisöllisyys rapautunut kiihtyvällä nopeudella. Minäkeskeisyys ja kilpailullisuus on edennyt äärimmäisyyksiin, talouden ylivalta ja materialistinen tulosajattelu tunkeutunut kritiikittömästi hallintoon, kansalaisjärjestöihin ja jopa kirkkoon. Ihmisestä on tullut tuloksenteon resurssi ja kilpailun voittamisen väline. Ihminen riistää itseään vääristyneellä suorituskeskeisellä ihmiskäsityksellä. Jatkuva tarkoitushakuinen tarkkaavaisuus vie voimat. Jumalaa ei tarvita ennenkuin suorituskunto pettää, voimat ehtyvät ja terveys rakoilee.

Suorituskulttuurin pauloissa ihmissuhteemme ovat välineellistyneet, mekanisoituneet, virtualisoituneet ja muuttuneet tuloshakuisiksi. Suhteiden ja verkostojen tulee olla hyödyllisiä. Huomaamattamme ihmissuhteista ja yhteisöllisyydestä on tullut tarkoituksiamme ja menestystämme palvelevia hyötysuhteita, alisteisia omille – usein kätketyille – tarkoitusperillemme.

Kilpailu ja pärjääminen rynnistävät koteihimme ja ihmissuhteisiimme, jopa kaikkein läheisimpiin. Vahvistamme kasvatuskulttuuria, jossa ei jaeta omia tunteita, ei varsinkaan pienuuden, heikkouden ja tuen tarpeen kokemusta, vaan yritetään pärjätä omassa varassa. Kaikkea siivittää ja kaiken läpi kuuluu yhtenäiskulttuurin yksilöön suuntaama vaade: kilpaile, menesty, pärjää – tai häpeä.

Tarkoitukseton ihmissuhde on ajan tuhlausta. Niinpä yhä harvemmalla löytyy aikaa ja tahtoa ”pelkkään” yhteisöllisyyteen, ihmisenä läsnäoloon ihmiselle. Ja juuri pyyteettömän läsnäolon kosketusta ihminen syntymästä asti koko elämänsä janoaa. Aikuisuutemme matka on todella lyhyt. Halu elää toistemme lähellä, hyväksyttynä, tätä ihminen kaipaa.

Yhteishyvän ja yhteisön kadotessa katoaa myös ihminen. Minne kukin meistä katoaa – yksin selviytymään, syrjään ajautumiseen, menestykseen, politiikkaan, vallan viidakkoon, uupumukseen – on hyvin henkilökohtainen asia. Moni meistä ei havaitse kadonneensa minnekään, ei ainakaan myönnä sitä.

Totuttuamme pidämme kiirettä, kohtaamattomuutta, läsnäolottomuutta, ohittamista ja eriarvoisuutta normaalina, uutena liberaalisen aikamme yksilökeskeisenä kulttuurina. Kun teemme ”läsnä lähimmäiselle” -tarpeesta menestystuotteen, olemme hyvin ajan hermolla. Tiedän ja tunnen omakohtaisesti mistä puhun, olenhan aikamme ”tuote”.

Ihmisen ikävä toisen luo

Halu elää toistemme lähellä, hyväksyttynä, tätä ihminen kaipaa. Ihon kosketus on ensimmäinen ja viimeinen kieli jota ymmärrämme. Onneksi syvin tarpeemme ihmisinä ei ajan saatossa ole kadonnut minnekään. Olemme Luojan luomia ihmeitä, jotka alamme ihmetellä nykyelämämme outoutta ja vinoutuneisuutta ihmisyyden ja ihmisarvon kannalta. Hiljainen läsnäolon ja kohtaamisen vallankumous on jo alkanut.

Elämän tarkoitus on rakkauden mysteeri, läsnäolo lähimmäiselle. Läsnäolo on vuorovaikutussuhde, jossa minä ja sinä ovat läsnä, kohtaavat yhteisessä läsnäolossa. Jos en kiireistäni tai muista syistä johtuen ole paikalla tai olen ulkona itsestäni, en voi olla läsnä enkä kohdata toista ihmistä. Martin Buber on tässä mainio opas. ”Joka ei ole läsnä, ei huomaa läsnäoloa”, hän toteaa. Voin olla paikalla, mutta en läsnä. Läsnäolo syntyy se arjessa todeksi elämällä, ei puhumalla.

Buber herättelee: ”Sinä, joka olet lukinnut itsesi yhteiskunnan, valtion, kirkon, koulun, talouden, yleisen mielipiteen tai oman ylpeytesi rakentamaan selliin, sinä joka olet suostunut olemaan epäsuora epäsuorien keskellä, murra kuoresi, tule suoraksi; ihminen, suostu kohtaamaan toinen ihminen.”

Läsnäolossa kohtaaminen on pyhä hetki

Kun kaksi ihmistä suostuu aidosti minäksi ja lähestyvät toisiaan sinänä, he antavat kohtaamisen ihmeen tapahtua. Kun minä kohtaan sinän, tässä ja nyt, yhteisessä läsnäolossa, ikuisuus on läsnä. Kohtaamisen hetkissä on jotain katoamatonta, pyhää, se muistetaan.

Jos kuitenkin jätän toiset vain tarkkailtaviksi tai hyväksikäytettäviksi objekteiksi, joihin olen yksinomaan esineellisessä minä–se-suhteessa, teen suuren rikoksen elämää ja ihmisyyttä vastaan. Minä–se-suhteessa minä tarkoittaa itsekeskeisyyttä. Kohtaamaton ihminen syrjäytyy elämästä, hän lakkaa olemasta. Ihmisenä nähty ja kohdattu puolestaan kukoistaa, on motivoitunut ja jaksaa muilta voimaa saaden.

Kohtaamista ei voi tehdä ja suorittaa. Sitä ei voi pakottaa esille eikä millään menetelmällä saada aikaan. Kohtaaminen ei ole tekniikkaa, vaan nöyrtymisen ja suostumisen hedelmä. Kohtaamisen jälkeen tiedän sydämessäni, että olen saanut suuren lahjan. Olen tosin itsekin suostunut olemaan toiselle lahja, avautumalla ja jakamalla, mutta ei sekään välttämättä tuota molemminpuolista kohtaamista. Siksi en voi kiittää vain itseäni.

Kohtaaminen on elämän kohtu. Tälle kohdulle löytyy monta keinotekoista kopiota, jotka eivät pysty kantamaan elämää sisällään. Kiihkeiden pyrkimysten kulttuurissa elämän pyhimmätkin todellisuudet vääristetään vallan välineiksi. Kaikki piilotetut vaikuttamisyritykset, valtapyrkimykset ja toisen muuttamisen päämäärät karkottavat kohtaamisen hengen. Ne ovat kohtaamisiksi naamioituja kohtelemisyrityksiä.

Läsnäolossa koemme kuulumisen ihmeen

Katso ihmistä! Ihmissuhde ei ole, hyöty-, vaikutus- eikä valtasuhde. Hän, jolle olet läsnä, kokee, oletko aidosti läsnä ja hyväksyt sellaisena kuin olet. Orpona, heikkona, lapsena, vammaisena. Tule ihmiseksi, ole ihmisen kokoinen. Se riittää.

Ihmisen tehtävänä on kulkea ja viipyä lähimmäisen rinnalla silloinkin kun tämä itse ei osaa kelpuuttaa itseään. Se on armoa. Kyse on kyvystä kohdata lähimmäinen, ottaa ihminen todesta.

Jokaisen ihmisen syväkerroksissa on tarve tulla välitetyksi omana itsenään, saada kuulua mukaan. Kelpaanko itsenäni vai hyväksytäänkö minut vasta sitten, kun olen jotain muuta? Loukkuna on yksilöistymisen vaade: on tultava joksikin, jotta olisi jokin. Minun on luotava itseäni, löydettävä imagoni, rakennettava identiteettini uudelleen ja uudelleen.

Minun on luotava erilaisia miniä, mutta en voi olla koskaan oma minäni. On kehittynyt tapoja leikitellä erilaisilla keksityillä minuuksilla, joilla on vain vähän tai ei ollenkaan yhteyttä omaan konkreettiseen elämään. Näin voin kadota muilta ja lopulta itseltänikin. Tärkeää on rohkeus olla tosissaan oma itsensä.

Läsnä itselle, läsnä lähimmäiselle, läsnä Jumalalle, kaikki yhtä ja samaa yhteyttä. Läsnäolo on yhteyttä, kuulumista, inhimillisen ja jumalallisen kohtaamista. Näen Kristuksen sinussa, sinä minussa, hänessä me olemme läsnä, yhtä.

Mitä vähemmäm minussa on itseäni, sitä enemmän olen itseni. En ole itseni enkä lähimmäiseni välissä, meille kummallekin on tilaa olla läsnä. Voimme olla todella läsnä kaikessa mitä teemme. Läsnäolostamme tulee valtava riemu. Tunnemme suunnatonta mielihyvää ja syvää rauhaa. Olemme täysin läsnä lähimmäiselle, kaikkien aistiemme kautta.

Luonnollisesti on aikoja jolloin ajattelemme jotakin joka ei ole läsnä. Me suunnittelemme, pohdimme menneisyyttämme ja ajattelemme muita ihmisiä tai elämän tapahtumia. Kuitenkin niin tehdessämme tiedämme tekevämme niin, ja haluamme tehdä sen nykyhetkessä kaikilla tiedoillamme ja taidoillamme.

Hyväksyvä läsnäolo – ihmisen missio

Koko maailma kaipaa hyväksyvää, armollista, anteeksiantavaa rakkautta, Jumalan läsnäoloa. Ja lähimmäistä, joka välittää hyväksyntää, armoa ja anteeksiantoa lähimmäisilleen, ympäristöönsä. Jumala haluaa jokaisen ihmisen kukoistavan, elävän yltäkylläistä elämää. Jumala on kiinnostunut koko ihmisestä, luomastaan ihmeestä, sinusta ja minusta, meistä jokaisesta. Evankeliumin ilosanoma on tarkoitettu jokaiselle vauvasta vaariin.

Meidät on kutsuttu välittämään lähimmäisillemme hyväksyntää, armoa, anteeksiantoa ja rakkautta. Olemalla ihmisenä läsnä lähimmäiselle, jumalallinen rakkaus välittyy meistä. Tämä tapahtuu ilman osuuttamme kunhan emme sitä estä. Saamme olla Jumalan rakkauden välittymisen kanavia.

Läsnä lähimmäiselle – minä läsnä sinulle, lähimmäiselleni. Oma osuuteni on huolehtia läsnäolevuudestani erilaisissa läsnäolo- ja kohtaamistilanteissa. Lyhyissäkin läsnäolon hetkissä huokuu välittävä ja hyväksyvä läsnäolo huomaavaisuudessa, katseessa, hymyssä, tunnelmassa, kosketuksessa.

Pitkäkestoisessa läsnäolossa yhteys ja vuorovaikutus syvenee. Sanojen tarve vähenee, oleelliselle avautuu tilaa, luovuus vapautuu, uusia näkökulmia ilmaantuu, ihmeitä tapahtuu.

Läsnäoloon voin valmistautua huolehtimalla ympäristön otollisuudesta, olemalla ajoissa kiireettömänä paikalla, tyyntymällä ja sisäistä tilaani selkeyttämällä. Läsnäolotilanteessa muistan olevani läheistä varten. Kuuntelen, kunnioitan ja odotan. En kommentoi, en keskeytä, en puhu päälle, en tuo omia asioita, olen empaattisena läsnä, siinä kaikki.

Lähimmäisenä kuuntelen aitoa itseäni, mitä nyt on tarpeen ilmaista, annan puheen syntyä sielusta, annan sisäisen maailmani avautua, tunnistan kuka minusa puhuu, puhun myös sitä mitä ei saa sanoa.

Ihmisen suuruus mitataan sillä, miten hän kohtelee ihmistä, josta ei ole hänelle kerrassaan mitään hyötyä.
TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."