Kärsimyksestä ja putoamisesta

Pekka Y. Hiltusen virikepuhe Tuomasmessun pääsiäisretriitissä
Lauantai 3.4.2010, Heponiemi

Tunnetteko Leena Kaartisen? Jos ette, kannattaa tutustua. Saamme hänen joukkokirjeensä kotiimme. Pääsiäiskirjeessään hän kirjoittaa putoavan varpusen teologiasta. Termin hän oli napannut Daniel Nylundin blogista, joka taas siteeraa Kimmo Saaresta. Termi on siis alunperin Kimmo Saareksen. Siteerran sitä – keikaroin siis lainavaatteissa. Tässä jutussa siteeraan useampiakin.

Kimmo Saares kommentoi tanskalaisen ystävänsä Hans-Jørgenin kanssa käymäänsä kirjeenvaihtoa:

”Varpusia saa kolikolla kaksi, mutta yksikään niistä ei putoa maahan, ellei tiedän Isänne sitä salli” (Matt. 10:29). - -  Ajatus Jumalasta, joka päättää kuka varpunen tai ihminen putoaa, on absurdi: tuhansittain ihmisiä (ja varpusia) tipahtaa taivaalta jatkuvasti. Se ei voi olla Jumalan tahto eikä sallimus.

Toki tällainen ajattelu on järkyttävän yleistä: aina löytyy joku kristityksi itseään kutsuva neropetteri, joka etsii syytä siihen, miksi Jumala salli 2004 tsunamin tai Haitin maanjäristyksen. Ja eikös yleensä aina selitykseksi väännetä joku ihmisen toiminta, jonka Jumala rajusti rankaisee.

Jos Jumala on olemassa, ei hän ole joku, joka pudottelee ihmisiä tai varpusia, tai sitten leiki julmasti niin, että pudottaa, mutta nappaa osan kiinni lennosta ennen murskautumista. Ja että näiden pelastautumisten tarkoitus olisi opettaa tai kasvattaa jotain.

En itse usko kärsimyksen tarkoitukseen, en siihen, että Jumala kasvattaa tai ohjaa meitä käyttäen kärsimystä välineenä. Kärsimyksellä  ei ole tarkoitusta, eikä kristinusko voi poistaa pettymystä tai pelkoa, ei edes vihaa.

Voi hyvinkin olla, että jotkut meistä oppivat siitä jotain, mutta en usko Jumalaan, joka rääkkäisi luotujaan saadakseen jonkun määrätyn viestin perille. Kärsimys kohtaa sekä pyhiä että pahoja, eikä sillä ole mitään viestiä. Olisi tietysti helpompi uskoa kärsimyksen salattuun tarkoitukseen, mutta itse koen, että kyseessä ovat sokeat kosmiset arpajaiset.

Hans-Jørgen kiinnitti huomiota siihen, miten putoavien varpusten ja Jumalan suhde on ilmaistu erilaisissa raamatunkäännöksissä. Vaikka monissa käännöksissä  on muoto ”Not one of them will fall to the ground without your Father’s permission”, niin esimerkiksi vanhassa King James -käännöksessä on ilmaisu ”and one of them shall not fall on the ground without your Father”. New American Standard ilmaisee taas asian: ”And yet not one of them will fall to the ground apart from your Father.”

Hans-Jørgenin mielestä alkutekstin oikein tulkinta on seuraava: yksikään varpunen ei putoa taivaalta ilman Jumalaa, Isää. Näkökulma on tärkeä: Jumala on läsnä putoamisessa: Jumala putoaa mukana, on kärsivän rinnalla, jakaa epätoivon.

Eli tämä muuttaa näkökulmaa rajusti: nyt ei ole Jumalaa, joka päättää, kuka putoaa, ja kuka ei, vaan kysymys on Jumalasta, joka on mukana putoamisessa. Jumala on mukana putoamisen epätoivossa, ahdistuksessa ja pelossa. Jumala on läsnä kärsimyksessä, kuolemassa. Jumala on läsnä siinä hetkessä, kun tunnen hänen hylänneen minut, hän on läsnä silloin, kun vihaan häntä; vielä silloinkin. kun olen liian väsynyt edes itkemään tai vihaamaan.

Putoavalle Jumala ei ole läsnä vahvuutensa kautta, vaan nimenomaan heikkoutensa kanssa. Ei mikään hallitseva soturijumala, vaan jotain sellaista, joka tulee näkyväksi Jeesuksen huudossa ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Ei Jeesus ollut kärsimykseensä etäisen viileästi suhtautuva jumalolento, vaan kaikessa ihminen. Huuto ristillä kertoo pettymyksestä ja epätoivosta, luottamuksen menettämisestä, epäuskosta – se on isän hylkäämän lapsen huuto. Tämä mies ja hänen häpeällinen kidutuspaalunsa on kuitenkin kristinuskon keskuksessa.

Jollain tavalla tämä sivuaa myös keskitysleirillä teloitetun Dietrich Bonhoefferin ajattelua:

”Jumala, joka on kanssamme, on Jumala, joka meidät hylkää. Se Jumala, joka antaa meidän elää maailmassa ilman Jumala-nimistä työhypoteesia, on se Jumala, jonka edessä me jatkuvasti seisomme. Jumala antaa työntää itsensä maailmasta ristille. Jumala on voimaton ja heikko maailmassa, ja juuri siten ja vain siten hän on kanssamme ja auttaa meitä. Kristus ei auta kaikkivaltansa voimalla vaan heikkoutensa ja kärsimystensä voimalla.”

Juhani Rekola säestää (Juhani Rekola. Ruusumaanantaista Pääsiäisaamuun. Kirjapaja. 1973). Hän siteeraa runoilijaa, Adelbert von Chamissoa, moittii tätä väärästä ristin rakastamisesta. Chamisson runo kuvaa miestä, joka oli tyytymätön ristiinsä ja jolle Jumala antoi mahdollisuuden valita itselleen uuden ristin. Mies kokeili useita ja valitsi lopulta yhden, saman vanhan, oman ristinsä.

”Chamisson runosta saa kuvan, että lopulta oma risti onkin rakas ja että siihen voi jopa mieltyä. Risti, jota rakastetaan, ei enää ole risti. Ristiä ei oteta. Ristiä ei valita. Risti annetaan. Risti pannaan pakolla kannettavaksi. Siksi se onkin risti ja vain siksi.

Kärsimykseen sinänsä ei sisälly mitään arvoa. Sellainen väite on kaunista, mutta vaarallista kuvittelua. On aivan sama, kivitetäänkö ihminen kuoliaaksi kultakimpaleilla vai kivilohkareilla. On aivan sama, sortuuko hän mantelipuusta vai hylkypuusta veistetyn ristin alle. Ei saa puhua siitä, että kärsimys jalostaa tai että se kirkastaa. Sitä se ei koskaan tee. Vain ihminen voi tehdä jotakin kärsimykselle – Jumalan avulla. Meitä ei ole pantu rakastamaan kärsimystä, vaan taistelemaan sitä vastaan kaikissa sen muodoissa. -- Päinvastainen erehdys on se, että kärsimys sivuutetaan, sillä kieltää sitä ei kuitenkaan voida. Paetaan iloon ja onneen ja terveyteen. -- Kun kärsimystä ei kyetä selittämään, se sivuutetaan. Kärsimys on kuitenkin olemassa – valtavana ja käsittämättömänä. -- (Maailmassa) tapahtuu paljon sellaista, mikä ei voi olla Jumalan tahto.”

Kärsimys tuo eteemme ja tietoisuuteemme myös vajavuutemme. Hiljaisuus tuo joskus eteemme oman itsemme tilan tavalla, joka ei heti ole mieluinen. Ei toki aina, onneksi. Hiljaisuudessa vajavuutemme kanssa elämistä voi opetella. 

Annan Juhani Rekolan taas kuvailla tilaamme:

”Hämärä ja epäselvä on usein oma tilanteemme. Jumalan tahdon toteuttamisessa ei ole kysmys siitä, onko meillä voimaa vai ei. Emme tiedä, mikä on Jumalan tahto. On tilanteita, joissa olemme aivan umpikujassa. Joskus on valittava kahden yhtä oikean vaihtoehdon välillä. Silloin joutuu kieltämään toisen. Joskus on pakko valita kahden vaihtoehdon välillä, jotka molemmat ovat vääriä. On valittava ehkä totuuden ja rakkauden välillä. Totuuden valitseminen merkitsee silloin rakkauden kieltämistä, ja rakkauteen tunnustautuminen vääryyttä. Valinta tapahtuukin silloin itse asiassa armottomuuden ja valheen välillä. Jompi kumpi on valittava, ja syyllisiä olemme molemmissa tapauksissa.  -- Näin elämme kaikki vaikenemisen hämärässä maailmassa. -- On mahdollista, että kuvittelemme Jumalan vaikenevan, ja on kuitenkin  kysymys epäjumalasta, joka lopettaa puhumisen. -- kun epäjumala vaikenee, silloin vasta toi todellinen Jumala puhua. -- Juuri Jumalan koskettamat ovat kipeimmin kokeneet Jumalan hiljaisuuden. 'Miksi nukut, Herra?' (Ps. 44:24). 'Miksi peität kasvosi?' (Ps. 44:25). 'Jumala, älä ole niin ääneti, älä ole vaiti' (Ps. 83:2). 'Minkätähden sinä olet kuin tyrmistynyt mies, kuin sankari, joka ei voi auttaa?' (Jer. 14:9).

Kyselijälle, joka tulee tiedustelemaan, kuinka pitkälle yö on kulunut, vastataan, että hän saa tulla kysymään uudelleen (Jes. 21:11-12). -- Jos itse elävä Jumala on ääneti, sisältyy hänen vaikenemiseensa suuri voima. -- Kirkegaard -- puhuu murhatusta Aabelista, jonka maahan vuotanut veri huutaa taivaaseen.”

Rekola kuvailee, miten Jeesuksen vaikeneminen puhuu ja julistaa. Jeesuksen tulipunainen narrinpuku, johon sotilaat hänet pukivat, hänen orjantappurakruununsa. ”Jeesus on vaiti narrinvaatteissaan. Kuitenkin hän silloin julistaa.” Hän jatkaa: ”-- Ehkä puhumme kuitenkin liian nopeasti Jumalan vaikenemisesta. Hän ei ole kuitenkaan poissa, ei kuitenkaan kadonnut. Hänessä me sittenkin elämme ja olemme ja liikumme. Hän on mukana kuin henkilö viereisessä huoneessa. Tunnemme hänen läsnäolonsa, vaikka hän ei mitään puhukaan.”

Me saamme pudota –  me putoamme. Kaikki turvaverkkomme pettävät voidaksemme löytää oikean turvaverkon. PUTOAVAN VARPUSEN teologiasta on taas kyse.

Hiljaisuus on putoamista Isän syliin. Kuolema oli Kristukselle putomaista Isänsä syliin. Se oli toden totta suuri putoaminen. Kristuksen putoaminen on meidän putoamisemme. 

Tämä  tuo mieleen Jánoz Pilinszkyn runon:

Itselleni
Uskalla olla yksinäinen,
Minä pidän silmällä sinua,
Kypsyköön kohtalo sisälläsi
eikä tähtien armoilla.

Kahden valppaan kulmansa välissä
hartiasi vavahtaa:
tiedän, olet suurempi kaikkia meitä,
murhe sinussa leimuaa.

Ole siis raa’alla tavalla kaunis,

Eläinten tavalla ankara,

Kun ne katsovat rohkeasti

Koviin salaisuuksiinsa.
Jonakin yönä, kun itse et tiedä,
kaikki päiväsi kohoavat

Sinussa lauluna korkeuteen,
vuotesi kuolemattomat:

jonakin iltana olet poissa,
turhaan sinua kysellään
itkien ovellasi. Vain minä näen
sinut. Tai en minäkään.

(János Pilinszky. Unkarilaisia runoja.
Valikoinut ja suomentanut Anna-Maija Raittila. Kirjapaja 1979.)

Runoja ei oikeastaan saisi tulkita. Ne puhuvat, mitä puhuvat. Käytän minulle annettua puheoikeutta kuitenkin hyväkseni ja tulkitsen subjektiivisesti: Luen itse kaksi viimeisintä lausetta näin: Minä luulen näkeväni asiani oikein, mutta ei sekään pidä paikkaansa. Minut näkee toinen. Hänen edessään on kaikki olemiseni. ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee (1. Kor. 13:12)”.

Matt. 9: 14-15
Häävieraat eivät paastoa

”Sitten Johanneksen opetuslapset tulivat Jeesuksen luo. He sanoivat: 'Meille ja fariseuksille paastoaminen on tärkeää. Miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa?' Jeesus vastasi heille: 'Eivät kai häävieraat voi surra silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan! Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen on poissa, ja silloin he paastoavat.'” Tänään siis vielä paastoamme. Sulhanen on poissa ja meidät on jätetty näennäisesti yksin.

Lankalauantai, tämä päivä, on Jumalan poissaolon päivä. Olemme jääneet yksin haaveinemme, pettymyksinemme, oman itsemme kanssa. Mutta tämä kaikki Jumalan edessä, joka on valmistamassa jotakin uutta, ennen näkemätöntä, sellaista, mikä ei ole ihmismieleemme milloinkaan noussut. Kolme päivää saatamme jaksaa, kirjoitti Helsingin piispa Eero Huovinen pääsiäisviikon Kirkko & Kaupunki -artikkelissaan. Odottaminen voi kääntää sisimpämme näkemään toivon siellä, missä äsken oli pimeäkin pimeämpää. Hiljaisuudessa on hyvä odottaa.

Katsotaan, mitä huominen tuo tullessaan.

TUE MESSUA!
Joka sunnuntainen Tuomasmessu on vapaaehtoistyön ihme.
Tuomasmessu ja sen taustayhteisö Tuomasyhteisö ry toimii pääasiassa lahjoitusvaroin.
Kannata messua, se kannattelee monia uskossa ja toivossa!
Lue lisää!
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä."