Kiusaus vai kutsumus?

Hiippakuntasihteeri Irja Askolan saarna

Tuomasmessussa 21.2.2010

Pohjatekstinä: Matt. 4:1-11.

Kiusaus – kiehtova sana. Kutkuttavakin. Sanaan kiusaus liittyy usein sanoja, jotka kertovat tunteista ja virittävät mielikuvia. Kiusauksiin langetaan, niistä  varoitetaan, niistä kuiskitaan…

Tänään me tapaamme Jeesuksen keskellä kiusausten kirjoa. Minulle tämä  teksti on ollut merkittävä jo monia vuosia, ja se aktivoituu aina, kun kyselen omaa kutsumustani.

Omassa teologiassani kiusaus ja kutsumus kuuluvat samaan lauseeseen – kaikki se, mikä hämärtää kutsumustani ja saa minut epäröimään sen toteuttamista, on kiusaajan työtä. Kutsumus puolestaan vapauttaa lukittautumasta kiusauksien pohtimiseen ja suuntaa energiani yhteiseen hyvään, tielle ja toimintaan.

Koen lohduttavana sen, että Raamattuun sisältyy kuvaus Jeesuksesta, joka oli tiukoilla, tosi tiukoilla. Kiusattuna hän kipuili erämaan yksinäisyydessä – sisäinen paini, mitä tehdä. Mikä on nyt suunta, joka valita, ja teko, johon suostua? Mitä taas torjua? Tuskainen kamppailu siitä, mille kutsulle vastata kyllä ja mikä taas ei.

Raamattu tuntuu vakuuttavan meille, että tällainen pohdinta on ihmisen osa, arvokas osa ihmisyyttä ja siksi myös osa kristityn elämää. Kivuliaatkaan pohdinnat oman tien suunnasta tai elämän valinnoista eivät ole merkki Jumalan rangaistuksesta tai hänen poissaolostaan; ehkä voisi jopa sanoa ”suorastaan päinvastoin”. – Yksi avainlause tämän oivaltamiseen on tekstin avaus: Henki vei Jeesuksen erämaan yksinäisyyteen, jossa hän kamppaili identiteetistään, kutsumuksestaan ja elämänsä suunnasta.  

Kipeitäkään kysymyksiä  ei siis tarvitse paeta, vaikeitakaan hetkiä ja vaihtoehtoja pohtiessaan ei tarvitse pelästyä… niissä on myös Jumala läsnä. Henki voi kuljettaa meitä omaan erämaahamme,

jotta kohtaamme itsessämme jotakin, mikä on jäänyt huomaamatta,
jotta rohkenemme nähdä vaihtoehtoja, jotka meitä odottavat,
jotta uskaltaudumme näkemään sen,
mikä juuri nyt on oikein ja kutsumuksemme mukaista.  

Juuri noissa kipeissä kysymyksissä, pohdinnan ankaruudessa, Jumala saattaa yllättää. Oma tie kirkastuu. Ja erämaahan alkaa kajastaa valo – edes Jeesuksen ei tarvinnut jaksaa rämpiä erämaasta itse pois. Kipeiden kysymysten jälkeen, pohdinnan lauettua ja omien valintojen kirkastuttua Jeesus sai kohdata enkelit, jotka saapuivat erämaahan ja palvelivat häntä.

Erämaata ei tarvitse pelätä, kipeitäkään pohdintoja ei tarvitse vieroksua… juuri niissä saattaa kuiskia Jumalan ääni ja juuri niiden kohtaamisessa saattaa löytää valon, enkelit ja oman elämänsä uuden suunnan.  

Jeesuksen sisäinen kamppailu erämaassa johti hänet oman kutsumuksensa kirkastumiseen. Ja sitten alkoi tapahtua.

Hän ei jäänyt enkelten hellimäksi paikoilleen, vaan aloitti tehtävän, jota varten hän oli. Erämaa jäi taakse, edessä oli muutto lapsuuskaupungista uusiin maisemiin. Tie näkyi kirkkaana edessä. Hän alkoi koota yhteisöä: tavallisista kalastajista tuli yhteisen näyn jakajia. Tavallisia kansalaisia tarvittiin ja heitä pyydettiin mukaan.

Kutsumus kirkastui erämaan yksinäisyydessä. Sen toteuttamiseen tarvittiin kuitenkin yhteys ihmisiin, uusiin ja entuudestaan tuntemattomiin.  

Jeesuksen kiusauskertomuksessa minua kiehtoo myös Jeesuksen kiusausten sisältö. Tekstimme mukaan Hän vältti kiusaukset, koska ei suostunut muuttamaan kiviä leiväksi, ei heittäytymään katolta alas ja siten testaamaan enkelien ripeyttä varjella hänet. Eikä Hän suostunut vaihtamaan omaa kutsumustaan maalliseen mammonaan.

Kaksi ensimmäistä kiusausta olisivat jossakin toisessa tilanteessa olleet käypiä  ratkaisuja ja todellisia vaihtoehtoja. Toki Jeesus pysyi muuttamaan vettä viiniksi ja kiviä leiväksi ja toki hän koki elämänsä eri käänteissä enkelien varjelusta.

Kiusauksen luonne ei ole siis sen muodossa tai ulkoisessa tapahtumassa. Sama teko voi yhdessä tilanteessa olla oikein ja kutsumuksen mukaista, toisessa tilanteessa taas väärin ja vältettävää. Kutsumusta ja kiusausta ei erota toisistaan ulkoinen muoto, se, miltä se jonkun toisen silmissä näyttää, vaan se, mitä se palvelee minussa ja mitä se vaikuttaa yhteisössäni.

Kiven muuttaminen leiväksi voi olla oikein tai väärin – motiivi ratkaisee.  Teon todellinen vaikutus on arvioinnin perusta. Kun muistaa tämän, toisten ihmisten tekojen tai valintojen arviointi käy vaikeaksi, lähes mahdottomaksi.

Kiusausten vastustamiskuntoisuutta ei kannata tarkkailla toisissa.  Erämaassa kannattaa keskittyä omien motiiviensa tarkasteluun. Niiden rohkeassa kohtaamisessa avautuu oma tie ja kirkastuu oma kutsumus.

Mikä on kiusausta ja mikä on kutsumusta? Erityisesti näin paastonajan alkaessa omassa erämaassa saa rauhassa viipyillä, kuljettaa mielikuvia ja kohdata sitä, mikä itsessä toivoo tulla nähdyksi. Oikea ja väärä avautuvat motiiveista käsin.  Oikeita asioita voi tehdä väärään aikaan ja rumia asioita voi saada aikaiseksi hyviltäkin kuulostavin motiivein.

Omaa kutsumusta kysellessä kannattaa olla rohkea ja kysyä myös unohtumaan päässeitä kysymyksiä. Uskallettava nähdä kirkkaasti. Avattava suljettu portti tai lukkoon jumittunut mieli. Kuultava kutsu, joka juuri nyt on minua varten.

Luotettava anteeksiantamukseen, joka vapauttaa uuteen alkuun. Lähdettävä  tielle, joka vie.